Talo järven rannalla

Yskähdellen ja tehottomasti on vuosi käynnistynyt, mutta sentään yhden paksun romaanin olen saanut luettua. Tämä Talo järven rannalla olikin vaihteeksi vetävän mielenkiintoinen Kate Mortonin kirja. Tosin juonikudelmia oli viljalti, miltei liiaksi saakka. Ylenpalttiset polveilut kasvattivat sivumäärää ja pitivät lukijaa tiukilla. Tapahtumat kerrottiin vuorotellen nykyajassa ja menneessä, takaumia oli niin 1930-luvulle kuin vielä aikasempiinkin vuosiin.

Sellainen erikoinen sattuma kävi ilmi, että viime vuoden viimeisessä lukemassani tarinassa (Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun) juoni punoutui 20 vuotta sitten kadonneen Alice-vauvan kohtaloon ja mahdolliseen löytymiseen ja tässä Mortonin romaanissa selvitetään 1930-luvulla kadonneen vauvan kohtaloa ja eikös vain vauvan isosisko, nyt jo yli 90-vuotias Alice ole yksi ratkaiseva oljenkorsi. Ihan itseäni ihmetytti, kuinka olinkaan tullut valinneeksi luettavakseni sattumalta tällaiset kirjat, joissa oli samankaltaisia elementtejä.

Tosin juonenkehittelyssä ja lukijan huijaamisessa Morton pesi Norbäckin 8 - 0. Talo järven rannalla on ihastuttavan muhkea, hyvin kirjoitettu, tuhti ja mehevä, pitkän kaavan mukaan nautittava illallinen. Luettavaa riittää, mutta silti lopun lähestyessä tekee mieli jarrutella ja pitkittää lukemisen iloa. Pääjuoni on uskomattoman mainio mysteeri, josta lukija ehkä arvaa tai luulee arvaavansa osan.

Jos itse tarina onkin makeansuolainen herkku, muutamia ikäviä kokkareita siihen tuo Hilkka Pekkasen suomennos. Ei siinä suurta moittimista ole, mutta muutaman sanan suomalainen muoto tökkäsi. Kirjassa puhuttiin pariinkin kertaan itsesäilytysvaistosta. Mitä? Itsesuojeluvaisto varmaankin.  Vai onko tämä murrekysymys? Jokin toinenkin samankaltainen piikki oli kirjan tekstilihassa, mutta onneksi olen jo unohtanut sen.

Rikostutkija Sadie Sparrow, jonka lapsuus ja nuoruus eivät ole olleet sieltä helpoimmasta päästä, matkustaa isoisänsä luo Cornwalliin. Sadie on painostettu lomalle, sillä näyttää siltä, että eräässä rikostutkinnassa Sadie on päästänyt tunteet valloilleen eikä ole pysynyt ammattimaisena tutkijana. Kuinka ollakaan, Sadie törmää metsässä lenkkeillessään hylättyyn taloon, jonka menneisyydestä löytyy selvittämätön katoamistapaus.

Kadonneen poikalapsen tapaus ei jätä Sadieta rauhaan vaan hän alkaa selvittää sitä. Alice, kadonneen vauvan isosisko, ei ilahdu Sadien yhteydenotosta. Kannattaako tätä muurahaispesää sohia?

Australialaissyntyinen Kate Morton on keittänyt maukkaan keiton, josta ei sattumia puutu. Juonen kulkiessa kohti viimeistä sivua lukija saa huomata, että maailma on aika pieni, mikään ei ole siltä miltä se ensikatsomalta vaikuttaa ja kaikki liittyy kaikkeen. Ainakin melkein.

Pieni Theo-poika oli koko perheen silmäterä, iloinen ja tyytyväinen vesseli, joka lumosi kaikki. Mitä kamalaa tapahtui? Va tapahtuiko? Kuka halusi pahaa ja kenelle? Vai halusiko? Lopulta näyttää siltä, että vähän jokainen on syyllinen. Vai onko? Kuoliko Theo vahingossa vai tahallisesti? Vai elääkö hän vielä tänäkin päivänä?

Pääjuonen ohella tosiaan kulkee lukuisa määrä sivupolkuja. Sadien isoisä Bertie muutti vaimonsa kuoltua pois Lontoosta, jossa oli aina asunut. Cornwallissa vierelle löytyi uusi rakkaus, Louise, jota Sadien on vaikea sulattaa. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Ainakin kirjailijan mielikuvituksessa.

Sadie käy useamman kerran kirjastossa Corwallissa ja saa aivan huippupalvelua. Jopa niin hyvää ja perusteellista, että aloin epäillä, ettei Suomessa ainakaan GDPR:n tultua voimaan saisi luovuttaa kenenkään tietoja epävirallista tutkimusta tekevälle lomailevalle rikostutkijalle. Mutta romaanissa voidaan tietenkin oikoa mutkia ja Sadie saa kirjastosta perusteelliset selvitykset niin deShielien perheestä, omaisuudesta ja sen menetyksestä kuin Loeannethin kahdet erilaiset piirustuksetkin. Tosin, jos nämä tiedot ovat koottuna julksiin historiankirjoihin, silloinhan ne ovat kenen tahansa tutkittavissa...

Enempää en juonesta kerro, etten pilaa kenenkään lukukokemusta. Sen vain sanon, että olipa ihanan hykerryttävä loppu!

Otin kuviin rekvisiitaksi jouluruusun. Ilokseni sain joulun alla peräti kaksi jouluruusua, toisen ilman lehtiä ja toisen lehtien kanssa. Näyttivät melkein eri kukilta! Nyt tämä lehdellinen versio on alkanut kasvattaa siemeniä! Ihmeellistä!

Niin ja vielä sen verran kerron, että koska viimeisimmät kaksi lukemaani kirjaa ovat rakentuneet noin yksivuotiaan lapsen katoamisen ympärille, niin ihan pakko on lukea seuraavaksi Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina. Vaikka toki tiedän, että nyt on tulossa ihan toisenlainen kertomus ja lukukokemus.

Kirja on kuvattu tämän vuoden ensimmäisen käsityön kanssa. Tulossa on kaulaliina, mutta neulottavaa on vielä vaikka kuinka paljon.