Ensimmäinen kesälomapäivä

Yläkuvassa seison lapsuusmaisemissani ikivanhan koivun kannon päällä vapun päivänä. Neljänkymmenen numeron kumisaappaani näyttävät lapsen kengiltä. Kanto on valtava ja yhtä valtavalta tuntui tänä aamuna, kun herätessäni tiesin edessä olevan kymmenen päivän vapaus eli kesäloman osa yksi.

Päivä alkoi pillittäen. Mutta en sentään tyrskinyt vuolaasti, vaan koin silmäkulmia kostuttavia hetkiä lukiessani ensin rakkaan esikoisen äitienpäiväpostausta ja samaan syssyyn vielä Ritan postauksen samasta aiheesta. Äitiys on kovin kokonaisvaltaista, matka itseen, oppimista, opettelemista, elämistä ja ennen kaikkea loputonta hyväksymistä ja rakastamista. On se paljon muutakin, mutta äitienpäivä meni jo...

Tänään minulla oli isä ja tytär -päivä. Eilen jo kerroin, että toimme Luotojärveltä tullessamme jotain salaperäistä auton peräkärryssä. Olen saanut hupsun idean ja rakas isäni tuli auttamaan idean toteuttamisessa. Koska kaikesta ahertamisesta huolimatta työ ei valmistunut tänään, en kerro puuhistamme vielä kaikkea. Vihjaan vain, että työ liittyy vanhaan leikkimökkiin,

joka paikallaan ränsistyy vuodesta toiseen ja on toiminut meillä kaikenlaisen roinan loppu- tai välisijoituspaikkana.

Suurin osa tuosta kaikesta kaaoksesta on kesäsesongin tarpeistoa, joka on tungettu muutaman neliön alalle talven ajaksi säilytykseen. Aloitin aamun tyhjentämällä tilan ja ripottelemalla joitan tavaroita paikoilleen. Kesähän on jo täällä, sillä pääskyset kurvailivat eilen mummolan taivaalla. Eli ei enää päivääkään, kun suvi on jo suloinen! Tai no... ehkä vähän innostuin ja menin asioiden edelle. Mutta kesää kohti mennään vauhdilla.

Kun isä saapui, kävimme tositoimiin. Ensin tosin särettiin ikkuna, vaikka ei ollut tarkoitus...

Mutta ei se mitään. Sirpaleethan tietävät onnea, joten olen varma, että tässäkin hommassa lopussa kiitos seisoo.

Loput tarinat projektin etenemisestä raportoin, kunhan saan suunnitelmien toteutuksen kutakuinkin loppusuoralle.

Jos aamu alkoi kyynelten merkeissä, ei ilta tuonut asiaan muutosta. Mutta illan kyyneleet olivat ennalta arvattavissa ja ihan vapaaehtoisesti koettuja. Eilen huhuilin Facebookissa josko kukaan lähtisi kanssani istumaan elokuvateatteriin katsomaan leffaa Edellen Alice. Entinen työkaveri ilmoittautui seuraksi ja niin me naiset sitten mentiin. Elokuva oli puhutteleva ja koskettava, murheellinen tarina siitä, kuinka sairaus voi nielaista ihmisen. Elokuvassa oli onneksi kuitenkin vahva viesti siitä, että perheyhteys kantaa ja rakkaus auttaa, vaikka sairautta se ei voi estää eikä parantaa.

Ei hullumpi lomapäivä, vaikka sää kylmenikin hyytäväksi eilisistä hellelukemista!