Toscanan tytöt

Ei en ole päässyt Toscanaan enkä muuallekaan matkustamaan. Mutta lukenut olen.

Italia ei koskaan ole kuulunut matkustuslistamaihini, mutta nyt kävin siellä mielikuvituksen siivin jälleen. Sofia Lundbergin kirjassa Tapaa minut tammen alla vasta kävin saapasmaassa ja taas menin... Yrittääkö joku kohtalo syöttää minulle italianmatkakuumetta? Tiedä häntä, mutta vielä ei reissukutkan se virusmuoto ole Kotosen tätiin iskenyt. Muutenkin kai näin koronan jälkimainingeissa pitäisi pysytellä kotomaan kamaralla reaalielämässä. Pysytäänkö, jää nähtäväksi...

Lori Nelson Spielmanin kirjoja suomennetaan nyt yhden kirjan vuosivauhdilla ja tämä oli jo neljäs kesäkuu, kun tämän kirjailijan tekstiin tartuin. Olen aikaisemmista lukukokemuksistani kertonut ensimmäisestä täällä (klik), toisesta täällä (klik) ja kolmannesta täällä (klik jälleen). Viime vuotisesta kirjasta Sanoja sydämestä olen näköjään tykännyt kovasti.

Toscanan tytöt käynnistyi hitaasti ja yskähdellen. En tiedä, johtuiko se lukijan väsymyksestä vai kirjasta, jossa piti kovasti pohjustaa juonta.

Mutta kun sain juonen pään juostua kiinni, en olisi malttanut lopettaa lukemista edes nukkuakseni. Piti ihan ahmia sanoja ja sivuja saadakseni tietää, kuinka mukaville henkilöhahmoille oikein kävisi... Ja hyvin kävi, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan perinteisen käsikirjoituksen mukaan. Ja minullehan kirjassa pitää olla edes kutakuinkin onnellinen loppu, että kirjasta jäisi hyvä mieli. Mielestäni lukemisen tarkoitus on viihdyttää ja virkistää, siksi maailmantuskaopukset jäävät muille luettaviksi.

Mutta mennäänpä jo itse asiaan!

Mitäs jos olisit perheesi toinen tytär ja jo syntymästäsi saakka tuomittu elämään ilman rakkautta muinaisen kirouksen takia? Uskoisitko kiroukseen? Ja vaikka et uskoisikaan, toteuttaisiko kirous kuitenkin itse itsensä?

Jotenkin luin huonosti koko kirouksen historian ja tämän ajan henkilöhahmojen esittelyn. En vain jaksanut keskittyä. Odotin tarinan pääsemistä kunnolla vauhtiin. Siksi kirjan esittely jää siltä osin kovin ohueksi. Pahoittelen.

Tosin en voi kovin seikkaperäistä selostusta tehdä kirjan lopustakaan, etten pilaa kenenkään lukukokemusta. Kirja on ehkä eniten perheyhteyden ja -suhteiden hämmentämistä ja karu kertomus siitä, kuinka valhe voi jäädä elämään niin, että totuuden tuntevatkin melkein uskovat valheeseen. Poppya ymmärrän ja myötätuntonti on hänen puolellaan, mutta isoäiti nonnan toimia en voi hyväksyä mitenkään, vaikka toisaalta ymmärrän, miksi hän toimi niin kuin toimi...

Poppy on Emilian rakas isotäti, jota nonna ei anna tyttärensä tyttöjen tavata. Kuitenkin Poppy kutsuu aikuisiksi kasvaneen Emilian serkkunsa Lucyn kanssa suvun kotimaahan Italiaan. Emilia lähtee matkalle vastoin nonnan tahtoa ja potee siitä tunnontuskia. Matka on kuitenkin sykähdyttävä elämys ja silmiä avaava kokemus. Seikkailut Venetsiassa ja Toscanassa ovat kirjan parasta antia ihmissuhdesopan lomassa.

Tytöille selviää Italiassa isotädin elämän traaginen tarina. Elämän kova käsi ei ole kuitenkaan latistanut tädin elämäniloa ja uskoa tosirakkauden kestävyyteen. Naiset nimittäin matkustavat Amalfin rannikolla tädin 80-vuotissyntymäpäiväksi. Täti on vuorenvarma, että hän tapaa silloin siellä nuoruudenrakastettunsa. No tapaako? Tuleeko Rico paikalle? Vai eikö tule? Ja jos ei tule, miksi ei? Mitä sitten tapahtuu?

En kerro. Jätän sen arvoitukseksi ja houkutukseksi tarttua tähän hyvänmielenkirjaan, joka sopii vaikka kesälomalukemiseksi kuin hellehattu auringonpaisteeseen.

Maailmankirjallisuuden klassikoiksi ei näistä Spielmanin kirjoista ole, mutta ne täyttävät mainiosti paikkansa viihdyttäjinä ja ajankuluna. Suosittelen!

Toscanan tytöt on muuten Otavan tämän kevään uutuuksia ja tekstin on suomentanut ansiokkaasti Karoliina Timonen. Ensi kesäkuussa sitten seuraava...