Anna Ahti ahvenia!

Joskus alkutalvesta juttelin veljelleni, että olisipa mukavaa käydä kokeilemassa pilkkimistä näin aikuisenakin, sillä omat kokemukseni puuhasta rajoittuvat lapsuusaikaan. Olin ollut kovin pieni pilkkijä, joten saadakseni kalan ylös järvestä, minun piti kävellä metritolkulla edemmäs avannosta. Lapsellisen onnellisena olin vielä tyytyväisenä todennut, että kylläpä ne kalat ovat hyvillään päästessään pois jäisestä vedestä, kun ne ihan hyppelevät iloisena...

Eilen illalla sainkin sitten yllättäen veljeltäni viestin, että lähdettäiskös tänään narraamaan ahvenia. Minuahan ei tarvitse kahdesti houkutella, vaan olin heti innokkaana vastaamassa myöntävästi. Muut tälle päivälle suunnitellut puuhastelut siirtyivät helposti hamaan tulevaisuuteen.

Jo aamukahdeksalta oli veljeni minua hakemassa ja jätin koko muun porukan autuaasti vetelemään sikeitä, kun suljin ulko-oven takanani. Autoilimme kohti Kerimäkeä, Hälvää ja kalasatamaa. Sinne jäi veljen auto parkkiin, kun vaihdoimme ajopeliä. Ikinä ennen en ole ollut mönkkärin kyydissä, mutta nytpä on sekin puute korjattu.

Vimmattua vauhtia porhalsimme pitkin Puruveden selkää kohti veljen hyvää kalapaikkaa. Muitakin jäälläliikkujia on ollut pilvin pimein, sillä lumessa näkyi monenlaisia jälkiä ristiin rastiin hangen päällä. Oikeastaan olin näkemästäni liikenteestä vallan hämmentynyt. Enpä ole tullut ajatelleeksi, että jäällä liikkuminen on niin suosittua.

Päästyämme oikeille apajille, veli pysäytti menopelin ja hyppelimme pois kyydistä. Veli tyrkkäsi käteeni kairan ja patisteli pilkkiavannon tekoon. Ja minähän ryhdyin... huh huh, että oli työlästä ja homma kävi hitaasti. Välillä kaira kääntyi vinoon eikä reikä edistynyt minnekään. Mutta sinnikkään puurtamisen jälkeen työkalu holahti väljään veteen ja niin vain oli ensimmäinen tekemäni reikä valmis!

Ensimmäisen reiän kanssa telutessani ajattelin, ettei ole minun lajini ollenkaan ja pilkin kyllä koko päivän saman reiän äärellä. Mutta koska kalat olivat kaikki kaikonneen muille vesille, ei tässä kuitenkaan koko päivää viitsinyt päivystää ja jouduin siis huhkimaan vielä neljä muuta pilkkiavantoa. Tosin tekniikka hioutui harjoitellessa ja seuraavat reiät syntyivät vähän vähemmällä säheltämisellä. Voi olla kuitenkin, että huomenna tai viimeistään ylihuomenna huomaan minulla olevan lihaksia, joiden olemassaolosta en aiemmin ole ollut lainkaan tietoinen...

Sitähän nyt en viitsi edes mainita, että veljeni kairasi avantoja sinne tänne noin niinkuin puoli huolimattomasti ja äärettömän helpon näköisesti.... Niihin reikiin kiikutin välillä pilkkini minäkin, ystävällinen sielu kun tuo veljeni on.

Mutta siis sillä aikaa kun telusin ensimmäisen avannon kimpussa, veli oli jo valmistellut minulle pilkkiongen ja pääsin sen toimivuutta testaamaan. Veljeni on pilkkimies henkeen ja vereen, joten vermeitä ja vempaimia löytyy enemmän kuin silkalta sunnuntaikalastajalta. Apuna oli kaukoluotain, joka asennettiin avannon reunalle ja siitä seurailtiin kalaparvien liikettä jään alla.

Suurin toivein istuin pilkkijakkaralle ja aloin nykytellä pilkkionkea. Luotaimesta näkyi, ettei kaloja ollut lähietäisyydellä, mutta sinnikkäästi uitin kärpäsentoukkia koukun nenässä ja uskoin ja toivoin kunnon nälkäisen kalaparven tuossa tuokiossa pelmahtavan paikalle.

Pilkkijakkaralla istuskellessa mieleen hiipi muisto lasten lapsuusajalta... mutta en kuitenkaan ihan tarkkaan siitä saanut kiinni. Eli eikun vain veljeltä kyselemään, että olikos niillä Fröbelin palikoilla joku kalastusaiheinen laulu. Olihan niillä. veli muisti sen ja kohta oli korvamatorenkutus meillä kummallakin päässä soimassa. Tästä linkistä (klik) voi jokainen halukas käydä saman madon nappaamassa.

Tuoreista korvamadoista huolimatta nykyjä ei tullut eikä näkyjä luotaimen näytölle. Keskittyminen herpaantui ja silmät alkovat havainnoida ympäröivää kevätluontoa. Upeeta, mahtavaa!

Kylmä vesi taiteili jäähelminauhaa siiman ympärille. Sitä oli vaikea vangita valokuvaan, mutta yritin silti.

Kala ei ollut syönnillään, joten vaihdoimme paikkaa. Ja vaihdoimme taas. Ja taas. Monta reikää testasimme, mutta joko jään alla ei ollut kalan kalaa tai sitten parvi ei ollut ollenkaan kiinnostunut syöteistämme. Lopulta veljen pilkkiin nappasi yksi utelias ahven.

Jäällä oli muidenkin kuin ihmiskalastajien jälkiä. Myös siivekkäät ystävämme ovat lumella tepastelleet ja varmaankin hyljättyjä pilkkisaaliita etsiskelleet.

Koska kalojen kiskomisessa jään päälle ei ollut kiire, muistin reppuun pakkaamani retkieväät. Ne olikin sitten kaivettava esille ja ryhdyttävä nautiskelemaan kahvista ja palan painikkeesta luonnon helmassa.

Veli oli taas vaihteeksi tallustanut kauemmas kairaamaan uutta reikää jäähän ja siellä alkoikin olla vipinää luotaimen mukaan. Luotain oli oikeassa ja veli alkoi vedellä veden riistaa jään päälle. Hän huhuili minutkin paikalle ja sain ongittua ihan yhden ahvenen!

Siinä sitten kökötin avannon äärellä toiveikkaana ja laskin ja nostin siimaa vedessä nykyjä odotellen. Veljen onkeen kävi useampi kala, hän kun on oikea kalamies. Minulle eivät kalat enää antautuneet. Eikä veljelläkään kalastusjuhla kauaa kestänyt. Yksi kunnon nykäisy pilkkiini tuli, mutta olin siinä vaiheessa jo vaipunut kevyeen mietiskelynirvanaan enkä ollut tarpeeksi terävänä nopeaan vastanykäisyyn ja kala meni menojaan.

Koska suuri kalansaalis ei ainakaan minulle ollut retken pääasiallinen tavoite, kalojen laiska syönti-innostus ei haitannut pätkääkään. Nautin kauniista, kevään kuulaasta säästä ja silkasta elämisen ja olemisen ilosta. Luonnon keskellä mieli lepää ja sielu rauhoittuu. Olo on tyynen levollinen. Ei tarvitse hötkyillä yhtään eikä säntäillä päättömästi puuhasta toiseen. Voi täysillä keskittyä oleelliseen. Siis olemiseen.

Lopulta pistimme pilkit pussiin ja suuntasimme kotimatkalle. Siinä vaiheessa pilviverhon takana enimmäkseen lymyillut kevätaurinkokin oli tullut kokonaan esille ja säteili hyvää tuultaan. Siksi napsin nopsaan pari kuvaa auringostakin ja samaan otokseen tallentui myös yli lentäneen lentokoneen jälkeensä jättämä valkoinen viiva, joka iloisesti muistutti lomapäivien vähitellen lähestyvän... Mutta tuleva viikko on vielä täyttä työtä kuuden päivän ajan.

Kalasatamassa autoon noustuamme kurkkasin auton kelloa ja epäilin sen olevan väärässä ajassa. Kellotaulussa oli lukemat 13.22 vaikka olisin voinut vannoa, ettei kello voinut olla kuin kutakuinkin puolessa päivässä. Eihän siitä, kun kuuntelimme kirkonkellojen moikuvan kymmenen aikaan, ollut mennyt kuin hetkinen. Mutta se hetkinen olikin ollut hektinen. Rattoisasti hurahti sunnuntain aamupäivä maailman parhaan veljen kanssa Puruveden jäällä. Hieno reissu!