torstai 13. elokuuta 2015
Kew Garden
Esikoisen Suomen loman lopettajaisiksi Kotosen kotiväki lähti lasta saattamaan takaisin maailman ääriin. Viime viikon keskiviikkona aamulla aikaisin Avensiksen keula kääntyi kohti Suomen eteläistä lentokenttää. Kesän lämpö ja aurinko olivat vihdoin saavuttaneet Suomen, joten matkustimme vallan lämpimissä tunnelmissa. Hyvin tarkenimme sedän kanssa etupenkillä auringon räköttäessä suoraan syliin, mutta ei takapenkkiläisiäkään palellut, sillä esikoisen ja kuopuksen lisäksi takapenkillä matkusti kuopuksen kaveri.
Matkan varrella poikkesimme Mäntyharjulla tekemässä pikaisen tupatarkastuksen sedän veljen uusilla tiluksilla. Talo ja piha todettiin mainioiksi ja lupasimme palata paikalle pidemmällä ajalla myöhemmin. Matkalla huvitimme itseämme ja toisiamme miettimällä kuka on kenenkin lanko tai käly tai peräti kyty tai tai nato. Totesimme, että minulla on paljon lankoja... Juu, on villalankoja ja puuvillalankoja... mutta on myös noita lankomiehiä, sillä sedällä on kolme veljeä, jotka ovat minulle lankoja. Minun veljeni puolestaan on mieheni lanko. Kälyjäkin minulla on kolme, vaikka miehelläni on vain kaksi sisarta, mutta myös veljeni vaimo on minulle käly. Tosin mieheni veljet ovat minulle myös kytyjä ja sisaret natoja. Käly on kyllä parempi nimitys kuin nato, josta tulee mieleen hyvinkin sotilaallinen liitto.... Huh, monimutkaista!
Auto jäi hoitoon Lentoparkkiin loman ajaksi. Helsinki-Vantaalla olimme hyvissä ajoin. Olin tehnyt lähtöselvityksen jo edellisenä iltana kotona netissä, mutta vielä piti itsepalveluvempaimilla ilmoittautua saapuneiksi. Masiina sylki meille matkalaukkuihin kiinnitettävät tarrat sekä lentoliput. Raahattuamme matkapakaasit ruumaan menevälle linjastolle, pääsimme turvatarkastuksen kautta lentokentän kansainväliselle puolelle. Lennon lähtemistä odotellessamme istahdimme vähäksi aikaa baariin hoitamaan nestevajausta.
Lento Lontooseen sujui sutjakasti, mitä nyt oli vähän kuoppainen tie. Turvavyön merkkivalo paloi myös kesken lennon, ei sentään koko aikaa.
Esikoinen tiesi kertoa meille, että perillä odottaisi niinkin ikävä yllätys kuin metrolakko. Tubekuskit protestoivat yövuoroja vastaan lakkoilemalla. Niinpä matkustimme Heathrown lentokentältä Paddingtonille Heathrow-expressillä ja junalla matka todella joutui! Yksi hujaus vain ja olimme perillä. Kävellen suunnistimme hotellille, joka tällä kertaa oli nimeltään Pacific ja osoite oli Sussex Garden.
Jos aiheutti tubelakko päänsärkyä, niin oman mausteensa maailmanmatkailuun antoi tällä kertaa myös postimerkin kokoinen hotellihuone, jonka seinät olivat kuin paperia. Vähän kuin olisimme leiriytyneet teltassa... 15 neliön huoneessa oli yksi normisänky ja yksi 120 cm leveä vuode, vaatekaappi, yöpöytä ja tuoli. Kun levitimme lattialle kolmen hengen matkalaukut, senttiäkään ei jäänyt jäljelle.
Sopu antoi sijaa ja järjestystä ylläpitämällä kyllä sovimme pikkuriikkisessä sopessamme asumaan vajaan viikon. Ensimmäisen yön unet olivat kehnot, sillä ulkoa kuuluva meteli häiritsi, emmekä ole sedän kanssa tottuneet nukkumaan ihan niin ahtaasti. Mutta seuraavina öinä olimme jo niin uupuneita, että uni maittoi kyllä kaikista kummallisuuksista huolimatta. Onneksi seinänaapurit olivat rauhallista sorttia, joten naapurihuoneista ei häiriöääniä kuulunut.
Aamupalalle oli helppo mennä, se tarjoiltiin melkein meitä vastapäätä. Olin etukäteen lukenut, että tarjolla on perinteinen englantilainen aamiainen ja ollut ilahtunut, sillä en ollut moista ylellisyyttä tähän ikään aiemmin edes maistanut. No, kun kuutena aamuna peräjälkeen upotti kitusiinsa pekonia, munia, papuja ja hilloleipää kera kahvin ja appelsiinimehun, alkoi kotoinen yksinkertainen sämpyläaamiainen kuulostaa taas houkuttelevammalta.
Torstai oli ensimmäinen Lontoo-päivämme tällä erää. Esikoinen oli jutellut, että hän haluaisi viedä minut yhteen isoon puutarhaan/puistoon, mutta että sinne on pääsymaksu. Sanoin hänelle, että ei haittaa maksut, mennään vain. Niinpä emme antaneet lakkoilevien metronkuljettajien pilata päiväämme, vaan otimme jalat allemme ja tallustelimme pitkin katuja päämääränä Waterloon asema.
Matkan varrella poikkesimme Café Nerossa tankkauksella.
Kew Bridgellä astuimme ulos junasta ja jatkoimme matkaamme jälleen jalkapatikassa. Matkan varrella pällistelimme kuivalla maalla killuvia veneitä. Oli laskuveden aika.
Kew Gardenin portilla pähkäilimme, että pääsisimmekö sisään perhelipulla. Ei kun kysymään! Tiskin toisella puolella istuneella nuorella miehellä oli mukavasti pilkettä silmässä ja hän kysyi, että kuinkas vanhoja tytöt oikein ovat. Esikoinen kertoi olevansa 16 ja sanoi siskon olevan kymmenvuotias. Veikeä ilme oli portinvartijalla, mutta hyvällä huumorintajulla varustettu tyyppi päästi meidät perhelipulla sisään.
Puisto oli valtava. Siellä olisi ollut nähtävää moneksi päiväksi.
Vietimme puistossa monta tuntia, mutta emme ehtineet nähdä kuin raapaisun pintaa. Arvostan todella sitä, että Lontoossa on paljon puistoja ja vanhoja puita. Suurin osa puistoista on kaupunkilaisten vapaasti käytettävissä. Puistot ovat kaupungin keuhkot ja varmasti monelle tärkeä henkireikä.
Puiston yli lensi Heathrowlle laskeutuvia lentokoneita jatkuvana virtana. Se ei haitannut lainkaan, vaan ihailimme koneita maasta käsin.
Edellisen päivän matkustaminen ja huonot yöunet painoivat jäsenissä, joten puistosta suuntasimme takaisin hotellille ja pötkölleen. Ihanan päivän jälkeen oli ihanien unien vuoro. Ovi kiinni tähän päivään... huomenna avataan uusi.
Uiiii...
VastaaPoistaJa jatkoa seuraa...
Poista