Mustikkahullu

Eilen aamulla juttelin esikoiselle, joka touhusi töihin lähtöä, etten olisi kotona hänen palatessaan, vaan olisin mustikkametsässä, koska saisin tädiltäni kyydin. Esikoinen oli hetken hiljaa ja totesi sitten pohdiskelevaan sävyyn: "Siul on sitten kummallinen käsitys kesälomasta..." En hämmennykseltäni ehtinyt vielä mitään kommentoimaan, kun hän jo jatkoi: "Kai miekii sit aikuisena niitä mustikoita poimin - mielelläni."

Nyt minua harmittaa, kun en tullut kysyneeksi, että miten minun pitäisi tyttären mielestä lomaani viettää. Sieltähän olisi voinut tulla vaikka kuinka hyviä oivalluksia!

Lapsi on nyt reissussa. Ja hyvä sinänsä, sillä mitähän hän mahtaisi todeta tämän päiväisestä tempauksestani? Heräsin aamulla heti kuuden jälkeen (sunnuntaina, päivää ennen töihin paluuta) ja vähän ennen kahdeksaa lähdin fillaroimaan. Vähän jänskätti, että kuinka kroppa sopeutuu, sillä eihän maratonpyöräilystäni sentään vielä ollut kulunut kuin vuorokausi. Mutta hyvin onnistui sitkutus! Pyöräilin veljeni luo, vaivaiset 23 kilometriä. Sitten hyppäsimme autoon ja ajelimme... mustikkametsään!

Olen tänä kesänä kantanut metsästä 65 litraa mustikoita. Se ei ole lähellekään ennätykseni, mutta nyt en olekaan viettänyt viikkoa maalla keskittyen pelkästään marjastukseen. Ja ei, ei perheemme ole erityisen innostunut mustikkaruokien syöjä. Itse asiassa talvella pakastimesta hupenevat lähinnä vadelmat ja mansikat. Mustikat ovat vaan yksinkertaisesti parhaita näin tuoreeltaan! Mutta onneksi on ihmisiä, jotka eivät jostain syystä itse voi mennä metsään ja jotka kuitenkin mielellään säilövät mustikoita.

Eilen ja tänään päässäni on soinut korvamatona Eppujen Urheiluhullu. Mutta alitajunta sanoitti kappaleen uudelleen ja pääni sisällä on kaikunut kerta toisensa jälkeen, että must on tullu mustikkahullu...

Eilen toin metsästä varpujakin kotiin. Itse asiassa olin vienyt niitä jo aiemmin jalkavaivaiselle ystävälleni, samalla kun vein mustikoitakin. Hän oli tehnyt mustikanvarvuista Aalto-maljakkoon niin hienon asetelman, että minäkin halusin.

Onnistuin poimimaan kahden päivän aikana niin paljon mustikoita, että vaikka annoin eteenpäin kaksi kymmenen litran sangollista, itsellekin jäi kolme litraa. Vaikka syön niitä aimo annokset sellaisenaan ja varmaan vähän pakastankin, niitä riitti mustikkapullaankin. En edes muistanut moista herkkua, mutta onneksi kuulin eilen serkkuni puhuvan siitä.

Ohje on maailman helpoin, sillä ainekset vain sekoitetaan keskenään ja kipataan vuokaan. En ripottele pinnalle mitään, sillä yleensä kumoan kakun niin, että yläpuolesta tulee alapuoli, joten mahdolliset koristeet jäisivät kuitenkin alimmaisiksi. Ei niistä sillä lailla hirveästi iloa ole kenellekään.

Kesken kaiken leipomisen, muistin että ohjeen mukaan tehtynä taikinaa tulee niukasti. Hätäpäissäni kävin pohtimaan, että pitäisi tehdä puolitoistakertainen annos. No, meilläpä ei ollutkaan leivontamargariinia eikä voita kuin 25 grammaa enemmän kuin ohjeeseen meni. Siispä sovelsin ja lisäsin kaikkea muuta vähän, mutta munia laitoin vain kaksi... hirmu hankalaa olisi laittaa taikinaa 2 kokonaista ja yksi neljäsosa kananmunaa.

Ensin laitoin puolet taikinasta pohjalle ja ripottelin päälle mustikat ja sokerit.

Lopputaikina riitti hädin tuskin peittämään marjat, joten olin taas kuitenkin laittanut alimmmaiseen kerrokseen liikaa. Ei se kyllä mitään haitannut. Kypsänä kakku näytti vaikka kuinka hyvältä. Olisipa vielä ollut kokkare kermavaahtoa tai vaniljakastiketta!

Tulipa taas leivottua. Toivottavasti tätä syövät muutkin kuin minä itse.

Huomenna on palattava takaisin aikataulutettuun elämään ja arkeen. Juuri kun oikein opin olemaan lomalla! Lomassa on hyvää se, että ehdin paljon enemmän ulkoilla ja liikkua kuin koskaan töissä ollessani. Elämäni on kaiken kaikkiaan aktiivisempaa. Lomilla tapaan myös muita ystäviäni kuin työkavereita. Elämä on siis myös sosiaalisempaa. Mutta koska työkaverini ovat maailman parhaita, loman loppuminen ei oikeasti harmita. Paitsi ihan pikkuisen...