Voi tätä ihmisen elämää ja lomalaisen kiireitä! Maanantaina keittelin mehua, mutta kun homma venyi iltamyöhään, ajattelin kiehauttaa mehun sokerin kanssa seuraavana aamuna ja saman tien liruttaa sen pulloihin. Mutta ei. En ehtinyt , sillä aamupuuhia olikin enemmän kuin arvasin ja klo 9.25 istuin jo linja-autossa kohti Jyväskylää. Siellä otin osaa mahtavaan postcrtossing-miittiin, pääsin kiertämään paikallisia kirppareita ja muita korttiostospaikkoja ja lopulta päädyin myös matkan varsinaiseen kohteeseen, siis kortteilijoiden Mekkaan eli Harjun paperiin. Oli siellä kortti poikineen, ihan ihme! Onneksi ei ollut hirveästi aikaa haalia ostettavaa, sillä suuntasimme porukalla viettämään iltaa Toivolan vanhalle pihalle tunnelmalliseen kahvila Muistoon.
Tapasin 9 uutta ihmistä, mutta ihmeesti posticrossing yhdistää. Ihan he olivat kuin vanhoja tuttuja! Yhteistä jutun juurta löytyi helposti ja aivan liian pian piti jo kiirehtiä paluubussiin. Matka meni muuten mukavasti, mutta Mikkelissä piti vaihtaa autoa ja Helsingin bussi oli hirveästi myöhässä ja lopulta olin kotikaupungin bussiasemalla puoli tuntia alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin.
Keskiviikkona sitten ajattelin pistäväni mehun porisemaan leipomisen lomassa. Vaan ei sekään onnistunut, kun kokkailu ja paistaminen veivät kaiken aamupäivän ajan. Iltapäivällä hyppäsin kummitädin autoon ja suuntasimme Luotojärven metsiin mustikat silmissä kiiluen. Sain taas hyvän saaliin eikä mustikkahupsuus vieläkään näytä laantumisen merkkejä. Kun eihän niitä marjoja voi sinne metsään jättää!
Tänään vihdoin oli aikaa saattaa maanantaina aloitettu työ loppuun. Tavalliset ja kunnon emännät varmaan kauhistelevat tällaista leväperäisyyttä, mutta tämä vain meni näin. Parempi nyt kuin ei milloinkaan?
Tiskipöydänkin sain putsattua typötyhjäksi tai ainakin melkein. Mehumaijan osat asettelin kuivumaan pöydän kulmalle, kun isot kipot eivät kuivauskaappiin kunnialla asettuneet.
Siiviläosan takaa pilkistävät kuopuksen taiteilijatarvikkeet. Kesälomalla tyttö teki hienoja maalauksia ja käytti niiden valmistamiseen tuntikaupalla aikaa. Vaan siitä lähtien tarvikkeet ovat odottaneet tiskipöydän kulmalla seuraavaa inspiraatiota tai parempaa säilytyspaikkaa. Toistaiseksi kumpaakaan ei ole näkynyt...
Mutta siis, mehun keittäminen alkoi sillä, että kävin alakerran jääkaapista kattilan, jossa mehuntekele oli sekä pullot varastosta. Pullot pistin ensin uuniin paistumaan... ei kun lämpenemään.
Sitten avasin sokeripussin. Hyvähän se on, että pusseissa on napakka liima, mutta ei sen niin napakka tarvitse olla, että paperi repeilee holtittomasti varovaisen avausyrityksen aikana. Onneksi pussi ei levinnyt totaalisesti!
Kun sokerit olivat liuenneet mehun sekaan, piti vain odottaa liemen lämpenemistä kiehumispisteeseen. Mehun pintaa oli veikeä seurata...
Seoksen kiehuttua sopivasti, alkoi jännittävä vaihe. Kiehuvan kuuma neste piti ujuttaa kuumiin pulloihin. Tätä tarkoitusta varten olen jo vuosia sitten hankkinut silikonisen patakintaan. Se on muuten hyvä, mutta on sen verran jäykkää materiaalia, että näppivoimat eivät meinaa piisata puristamaan kannua, jolla liemi lapetaan suppiloon.
Koskaan en ole tullut tietämään, kuinka muut saavat mehupullot pullotettua piripintaan siististi. Itsellä on ainainen vaahtoaminen ongelmana.
Kun pullot kuitenkin on täytettävä pullon suuta myöten, vaahdot valuvat pitkin pullojen kylkiä. Siksipä tälläkin kertaa tuhosin kätevästi käsillä olleen Tokmannin mainoslehtisen.
Neljä pulloa täytin piripintaan. Kaikki mehu ei mahtunut, puoli kannullista jäi maistelumehua. Vaan jäähdyttyään nesteen pinta aleni ja pullot eivät enää olleetkaan niin täysiä!
Nyt mietin ja tuumaan, että kiikutanko mehumaijan varaston hyllylle vai höyrystänkö sillä happamia pikkuomenoita, joista saisi herkullista hilloa. Tosin pakastimessa on ylivuotista sosetta vaikka millä mitalla. Voi olla, että päätän olla tekemättä ja lopulta kuitenkin löydän itseni silppuamasta niitä omenia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti