Tähtien antaja

Olen taas lukenut pari kirjaa putkeen, mutta postaukset ovat joutuneet odottamaan inspiraatiota. Näyttää siltä, että blogini muuttuu pikkuhiljaa lukublogiksi ja sitäkin kiikun kaakun. Valokuvaan kyllä edelleen maailmaa ympärilläni, mutta en näköjään jaksa niistä somettaa Instagramia kummemmin. Ehkä vielä joskus innostun uudelleen bloggaamisestakin, mutta mennään nyt ainakin hetki näin... Jos kuvani Instassa kiinnostavat, ne löytyvät riipih-käyttäjätunnuksen alta.

Mutta mennäänpä jo asiaan! 

Viimeisimmät kaksi lukemaani kirjaa ovat aivan eri maailmoista. Johanna Venhon kirjasta Ensimmäinen nainen tulee oma postauksensa, tässä jutussa keskitytään Jojo Moyesin ihastuttavaan uutuuteen Tähtien antaja.

Englantilainen Alice tuntee olevansa ylimääräinen palikka eikä hän kuulu mihinkään. Kun sitten amerikkalainen Bennet ihastuu Aliceen ja haluaa tämän vaimokseen, Alice uskoo uuden ja upean elämän odottavan häntä valtameren takana.

Todellisuus on kuitenkin jotain muuta kuin ennakko-odotukset. Alice päätyy asumaan sisäänlämpiävään pikkukaupunkiin, Kentuckyyn, puolisonsa isän katon alle. Avioelämä ei appiukon katon alla ota käynnistyäkseen eikä ystäviä löydy. Bennetin entinen heila ystävineen katselee uutta tulokasta nenänvartta pitkin.

Kun kaupunkiin ollaan perustamassa kiertävää kirjastoa ja työhön tarvitaan vapaaehtoisia naisia, Alice ilmoittautuu heti mukaan puolisonsa ja tämän isän vastustuksesta huolimatta. Kirjastonhoitajien johtohahmoksi nousee tarmokas ja itsenäinen Margery, joka ei suostu elämään kaavoihin kangistuneiden odotusten mukaisesti. Alice löytää työssään ystäviä ja alkaa viihtyä paikkakunnalla, vaikka kotonaan hän ei viihdykään.

Kiertävän kirjaston (joka muuten on ollut oikeasti olemassa) tarkoitus on toimittaa kirjoja matkojenkin päähän vuoristoisessa maisemassa, ja siten kannustaa kaikkia ihmisiä lukemisen pariin. Kaikki eivät tätä uudistusta hyvällä katso, vaan kirjasto kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä. Koska maasto on haastava, kirjastonhoitajat ratsastavat pitkät lenkkinsä hevosilla tai muuleilla. Vähän toista kuin nykyaikaiset kirjastoautot...

Itse kirjastossa työskentelevänä ensin vähän kummeksuin ajatusta, että ketkä tahansa voivat perustaa kirjaston noin vain, mutta kun naiset huomaavat, että kirjojen järjestäminen on haastavaa ja aikaa vievää, porukkaan palkataan vielä yksi kirjastonhoitaja, jolla on alalle koulutus ja sen jälkeen pienen kirjaston kokoelmat ovatkin hyvässä järjestyksessä. Ongelmana on vain se, että tämä koulutettu kirjastonhoitaja on musta ja eletään vahvan rotuerottelun aikaa...

Vaikka kyse on viihdekirjasta, vaikeampina teemoina rotuerottelun lisäksi Moyes nostaa naisen aseman 1930-luvun Amerikassa. Monen miehen mielestä naisella ei saisi olla ollenkaan omaa tahtoa eikä työtä kodin ulkopuolella. Jos puhe ei tehonnut, otettiin nyrkit avuksi.  Onneksi kirjan vahvat naiset jaksavat taistella oikeuksiensa puolesta.

Kuten kirjan takakansi lupaa, kirja on viihdyttävä ja koskettava lukuelämys. Jojo Moyes on onnistunut jälleen kerran kirjoittamaan aivan loistavan lukuromaanin, jota kyllä kelpaa suositella!

 

Ensimmäinen nainen

Elettiin elokuuta vuonna 1966 ja minä olin juuri alkanut kehittyä äitini kohdussa.

Kirjailija Marja-Liisa Vartio oli kuollut. 

Ensimmäisellä asialla ei ollut presidentin puolisona kymmenen vuotta toimineelle Sylvi Kekkoselle mitään merkitystä, mutta toisella oli. Hyvän ystävän kuolema oli suuri järkytys. Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen on runollisen kaunis, riipaisevan herkkä ja koskettava fiktiivinen tarina maan äidistä ja muutamasta kesäisestä päivästä vuonna 1966 sekä Sylvi Kekkosen muistoista.

Kirjan alkusivuilla Sylvi käy Savonlinnassa ystävänsä hautajaisissa. Pitäisikin käydä Talvisalon hautausmaalla etsimässä Marja-Liisa Vatrtion hauta. Sehän kuuluisi oikeastaan yleissivistykseen.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni pitkälle niin, että Kekkonen ja presidentti tarkoittivat minulle yhtä ja samaa asiaa, synonyymia, Muistan, kun tokaisin äidilleni, että minusta tulee isona Kekkonen. Haihattelin siis päätyväni presidentiksi presidentin pallille, mutta äitiä vain nauratti ja hän tokaisi, että sehän onnistuu, kunhan etsisin puolisokseni jonkun Kekkosen. En oikein ymmärätänyt, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa.

No, ei tullut minusta Kekkosta eikä sen puoleen presidenttiäkään. Eikä presidentin puolisoa. Luojan kiitos! Urho Kekkosen puolisoa en ollut edes ajatellut ennen tämän kirjan lukemista. Mutta eipä se elämä mitään ruusuilla tanssimista tai kevyttä pintaliitoa ole ollut.

Nuori Sylvi ihastuu työkaveriinsa, komeaan ja näyttävään Urhoon. Tutustutaan, rakastutaan, perustetaan perhe ja saadaan kaksi lasta. Kirjallisesti lahjakas nainen vetäytyy miehensä taakse ja oma ura saa jäädä. Urho on mukana politiikassa ja tulee valituksi Suomen presidentiksi Juho Kusti Paasikiven jälkeen vuonna 1956. Se tietää suurta elämänmuutosta miehelle, mutta myös hänen rouvalleen.

Sylvi ei viihdy ihmisjoukoissa eikä nauti tyhjänpäiväisestä rupattelusta. Tai ylipäätään rupattelusta. Hän on hiljainen mietiskelijä ja luonteeltaan vetäytyvä. Aivan toista maata kuin sosiaalinen puolisonsa. 

Kahden lapsen syntymän ja lukuisien keskenmenojen jälkeen lääkäri suosittelee Kekkosen pariskuntaa nukkumaan eri huoneissa. En tiedä, oliko tässä lopullinen sysäys erilleen kasvamiseen, mutta niin tapahtuu. Sylvi käpertyy kotiin ja Urho edustaa pitkin maailmaa. Rinnalla kulkee näyttäviä naisia, jotka lämmittävät maan isää myös vuoteessa. Sylvi tietää tämän. Suree, kaipaa, ahdistuu, mutta myös hiljaisesti alistuu. 

Kirjassa Sylvi lähtee Kekkosten kesäpaikkaan Katermaan vain koira seuranaan. Matkalla ja mökillä Sylvi puhuu kuolleelle Marja-Liisalle ja lukee mukaansa ottamiaan päiväkirjojaan, jotka hän aikoo lukemisen jälkeen polttaa. Sylvi puhuu ystävälleen nyt enemmän kuin koskaan tämän eläessä ja aukoo samalla elämänsä solmuja.

Marja-Liisa Vartion "haamun" lisäksi kirjassa pääsee ääneen Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, jonka olisi tarkoitus ikuistaa Sylvi saveen ja patsaaksi. Haaste on Essille mahdoton, sillä hän kokee Sylvin olevan niin vastakohtien ja ristiriitaisuuksen nainen, ettei sitä pysty vangitsemaan sen enempää paperille kuin saveenkaan.

Kirjan teksti on niin kaunista ja viisasta, että siinä viipyilee mielellään. Tätä kirjaa ei tee mieli hotkia nopeasti vaan pikemminkin nautiskella hitaasti ja hartaasti. Merkkasin viisaita ajatuksia tai kauniita kielellisiä ilmaisuja niin paljon, että lopulta se piti lopettaa. Kaikkea ei voi tähän postaukseen referoida.

Peilaan Sylvin ajatuksia omaan elämääni ja luulen ymmärtäväni häntä sielujeni sopukoita myöten. Vaikka en olekaan joutunut samalla tavalla luopumaan itsestäni avioliiton vuoksi, voin väittää olevani kutakuinkin samalla aaltopituudella. Elämä, avioliitto ja äitiys ovat ainaisia kompromisseja. Nainen usein luopuu toiveistaan perhesovun vuoksi. Lisäksi huomaan tulevani sen introvertimmäksi mitä vanhemmaksi tulen, joten ymmärrän oikein hyvin Sylvin kaipuun omaan rauhaan.

Kirja opetti ymmärtämään ristiriitaisuuksia ja hyväksymään niitä. Pieni ja hauraan oloinen nainen voi olla oikea tiikeriäiti, joka puolustaa perhettään viimeiseen saakka, siksi Sylvi ei ole ollut helppo anoppi. Myöskään avioero puolisosta ei ole tullut kysymykseenkään, vaikka mies juoksi julkisesti vieraissa. Pojilla piti olla ehjä perhe. Se oli Sylvin valinta, vaikka hän siinä samassa joutui kyllä uhraamaan itsensä ja kirjallisen uransa ja oman elämänsä rakastettuna puolisona. Toivottavasti tämä pienisuuri hentovahva  nainen kuitenkin sai elää edes enimmäkseen onnellisen elämän!

Ensimmäinen nainen oli kaikesta surumielisyydestään huolimatta rauhoittavaa luettavaa. Kaunis kieli ja viipyilevä kerronta loivat levollista oloa. Tähän voisin vielä joskus palata. Luulen että uudella lukukerralla löytäisin tekstin sisältä ihan uusia ulottuvuuksia.