Luettu!

Ajan ja vaivan säästämiseksi päätin niputtaa yhteen ja samaan postaukseen kaikki neljä viimeaikoina lukemaani tämän vuoden uutuusromaania. Näiden kirjojen parissa on kulunut rattoisasti tunti jos toinenkin.

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja- sarjasta en tykkää, mutta kirjailijan itsenäiset romaanit ovat kaikki olleet vallattoman virkistäviä viihderomaaneja. Eikä uusinkaan, Sitä saa mitä antaa, tuottanut pettymystä. Päinvastoin!

Kinsellan sankarittaret ovat hyväsydämisiä, sanavalmiita ja nokkelia , ehkä vähän rakkaudessa ryvettyneitä. Juonen pääasiallinen tarkoitus ei ole saattaa kahta yksinäistä yhteen, vaikka niin siinä kuitenkin tulee käymään...

Fixie on kiltti ihminen, jonka ympärillä toiset sotkevat asioitaan. Fixie tahtoo asoiden olevan raiteillaan ja jos ne eivät ole, hän haluaa korjata tilanteen tavalla tai toisella. Fixien aikuiset sisarukset ja renttumainen nuoruudenrakkaus käyttävät naisen hyväsydämisyyttä häikäilemättä hyväkseen. Aikuisen ihmisen ei tarvitsisi olla toisten kynnysmattona. Läksyn oppiminen on Fixielle vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Sattumalta Fixie pelastaa kahvilassa ventovieraan miehen tietokoneen kastumasta ja mies on ylitsepursuavan kiitollinen ja lupaa korvata palveluksen. Fixie saisi itse päättää kuinka. Aluksi Fixie ei ota tarjousta tosissaan, mutta lopulta kuitenkin hän joutuu pyytämään palvelusta. Alkaa erikoinen palvelusten pallottelu, jossa jompikumpi on koko ajan velkaa. Sekä Fixie että mies ovat tahoillaan enemmän tai vähemmän parisuhteessa, mutta heidän välillään on tietynlaista kemiaa...

Sophie Kinsella kirjoittaa ihastuttavan humoristisesti ja positiivisella otteella hankalammistakin asioista ja Kaisa Kattelus on onnistunut suomentajana. Siksi varmaan tekstiä on niin voimaannuttavaa lukea. "Hyväntuulinen tuohtumus" kuvaa hyvin tunnelmia.

Sitä saa mitä antaa oli vallan mainio lukukokemus. Sen jälkeen vähän hirvitti tarttua seuraavaan kirjaan. Jospa se ei yltäisikään samaan?

Vuorossa oli Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan kolmas osa, Elämänlanka. Sitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, sillä kirjan piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kun se nyt koronakeväänä vihdoin näki päivänvalon, en malttanut odottaa kirjaston jonossa vaan sorruin ostamaan kirjan omakseni.

Nyt vähän harmittaa.

Tiedä sitten, oliko syynä suuret odotukset vai mikä lie, mutta kirja oli vähän pettymys. Kahdesta aiemmasta olen tykännyt kovasti, mutta nyt en meinannut millään päästä juonen mukaan. Kirjan tapahtumapaikkana oli Berliini, joka on minulle tuntematon paikka. En sukkuloinut sujuvasti  päähenkilön kannoilla pitkin kaupungin katuja, vaikka kirja matkailumainokselta vaikuttikin. Pikemminkin tunsin olevani pahasti eksyksissä.

Kirjassa oli puuduttavan pitkiä listauksia milloin mistäkin asiasta ja katkelmia elokuvakäsikirjoituksesta, jossa tapahtumien keskipisteessä olleet näyttelijät näyttelivät. Se oli ymmärrettävä tehokeino, mutta häiritsi minua.

Eppu Nuotio on tuottelias kirjailija ja miellyttävä ihminen. En voinut välttyä ajatukselta, että kirja olisi kirjoitettu vähän pakolla puristaen. Nuotion pariskunta muutti viime vuonna (?) Saksasta takaisin Suomeen. Olisiko se vähän häirinnyt kirjoitustyötä?

Yllytyksen uhrina tartuin seuraavaksi Siiri Enorannan kirjaan Kesämyrsky. Kirjaa oli suitsutettu monissa kanavissa, kansi oli upea ja nimi mieltä kiehtova. Saatuani kirjan käsiini, yllätyin vähän. Se olikin nuortenkirja, mutta päätin lukea tarinan silti.

Mutta en tykännyt.

Tiedän, että olen väärää kohderyhmää ja varmaan jo liian kalkkis. Enoranta on saanut nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2018 kirjastaan Tuhatkuolevan kirous. En ihmettele, sillä lumouduin ja ihailin kirjailijan sanankäyttöä, tuoreita ja yllättäviä ilmaisuja ja tapaa kirjoittaa ja kertoa asioita. Mutta kirjan tarinasta en pitänyt. Enkä pitänyt siitä, että suomalaisen kirjoittajan henkilöt asuvat rapakon tuolla puolen, niin henkilöiden nimet kuin paikannimetkin ovat vierasperäisiä (Andrew, Josh, Penelope, Queensbridge, Summersutton...)

Enkä pitänyt scifielementistä, eli liitureista, joilla varakkaampi väki lenteli paikasta toiseen kun rahvas joutui turvautumaan vanhanaikaisiin, tietä pitkin kulkeviin automobiileihin. En pitänyt ihmisten jakamisesta parempiin ja huonompiin tai jengien kahinoinnista, ajatuksesta, että läheisinkin ihminen voi olla vain kauppatavaraa...

Sinänsä harmi, että näiden tavallaan toisarvoisten asioiden takia hyvät elementit jäivät miltei huomaamatta. Kirja oli herkkä kertomus kahden pojan välisestä rakkaudesta, hämmentävä kudelma lojaalisuutta, uskollisuutta ja perheyhteyttä. Valhe - sillä on pitkät jäljet.

Takakansi kertoo: "Andrew'n lapsuuden viimeinen kesä Summersuttonissa on viattomuuden ja turmeluksen piirileikkiä, tihenevää kehää kiertävä ruma arvoitus kiiltävässä kuoressa." Jo siitä minun olisi pitänyt ymmärtää, ettei tämä kirja ollut minua varten.

Ihan parasta kesälomalukemista olisi ollut Kirsi Pehkosen uutuusromaani Jylhäsalmen sydänkesä. (Kirjoitin kirjan nimen vahingossa ensin väärin: Jylhäsalmen sydäneksä... Siinäpä Pehkoselle seuraavalle kirjalle nimi, heh heh.)

Harmi vain, että kirjaston varausjonossa tuli minun vuoroni ennemmin kuin lomani. Kovin varatulla kirjalla on vain kahden viikon laina-aika, joten en voinut jättää opusta odottamaan kauan kaivatun  vapaan alkua. Hotkaisin sen siis sulavana suupalana eilisen illan ja tämän aamupäivän aikana.

Pitkäaikainen poikaystävä heitti Maijun yli laidan (kuvainnollisesti) ja lähti Maijun suunnittelemalle kesälomamatkalle Eurooppaan uuden rakkaansa kanssa. Maijun äiti järjesti tyttärensä parantelemaan särkynyttä sydäntään ja raivaamaan suvun yhteisomistuksessa olevaa ja retuperälle hylättyä maatilaa Jylhäsalmelle serkkunsa Hennan kanssa. Urakka on uskomaton, monella muotoa. Tytöt ovat tomeria ja toimeliaita, joten hylätty talo ja umpeenkasvanut puutarha pesevät kasvonsa ja muuttuvat enemmän kuin kodikkaiksi. Kylältä löytyy tietekin nuoria sinkkumiehiä apuvoimiksi ja kipunat alkavat sinkolla...

Tällaisessa kirjasssa on parasta se, että tasan tarkkaan tietää, kuinka lopussa tulee käymään. On hauskaa lukea niitä kiemuroita, joita tarvitaan ennen onnellista loppua. Pehkosen teksti itkettää ja naurattaa, saa hyvälle mielelle.

Edellisiin osiin verrattuna tässä tarinassa oli uutta se, että nykypäivän kertomuksen vierelle oli kirjoitettu tarinaa sotavuosilta. Aluksi se närkästytti, sillä kuten tunnettua, en ole suurin fani tarinoille, joita kuljetetaan kahdessa aikakaudessa. Mutta tässä kirjassa se menneisyyden tarina oli vähintään yhtä kiehtova kuin tämä nykyisuuskin, ehkä jopa paljon jännittävämpi. Ja aavistin jo aikaisin, mistä oli kyse... Aika hyvä veto Pehkoselta.

Jylhäsalmen sydänkesä on ah, niin kevyttä hömppää. Sitäkin välillä tekee mieli lukea... jääpähän vähemmän aikaa märehtiä omaa elämää ja sen kiemuroita. Ja käytiinhän tässä taas kirjastossakin!

Lopuksi vielä takakansi, josta saa pienesti enemmän vihiä sisällöstä.

Seuraavaksi lukulistalla on Paula Havasteen uusin, Morsiusmalja. Mutta voi olla, että ehdin sukeltaa sen sivujen väliin vasta kun loma todella alkaa. Eli perästä kuuluu!