Vierashuoneet

Loman jälkeen ensimmäinen kirja, johon tartuin, oli Paula Havasteen uutuusromaani Vierashuoneet.

Kirja on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pronssitähdelle eli Viljan ja Villemin tarina jatkuu.

Pronssitähdessä oli pääosassa Villemin palkinnonhakumatka Tallinnaan ja muistini mukaan iso osa kirjasta oli sitä matkan suunnittelua ja itse matkaa... Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ryyppääminen ja eläinrääkkäys. En ihan hirveästi ihastunut.

Onneksi annoin sarjalle vielä mahdollisuuden. Jo kirjan kansi on kaunis taideteos ja kansien väliin painettu sisältö oli minulle paljon mieleisempi kuin sarjan aloitusromaanissa.

Nyt Talvikin pariskunnan kotiin odotetaan hienoja vieraita majoittumaan uusiin vierashuoneisiin, mutta harmillista kyllä, rakentaminen ei ole päässyt edes alkuun. Tarvitaan jälleen Viljan tarmokkaan Anna-tädin apua, että asiat alkavat järjestyä.

Havasteella on kyky kirjoittaa teksti eläväksi ja tunnelmien kuvailijana kirjailija on mainio. Kun Havaste kirjoittaa Viljan uimaretkistä, lukija voi ihan tuntea ihollaan ensin auringon paahteen ja sitten veden vilvoittavuuden. Tai kun kirjassa koira venyttelee, sekin on niin toden tuntuista, että venyttelyn voi ihan nähdä omissa silmissään kippuraan menevää kieltä myöten.

Paula Havasteen kirjoissa pääosissa on vahvat naiset eikä Vierashuoneet tee tähän kaavaan poikkeusta. Kirjoittaja-Villemin mieli askartelee tekstien parissa eikä hän ymmärrä tarttua arkipäiväisiin askareisiin vaimonsa avuksi. Vilja on se, joka ottaa vastuun Talvikin perheen selviämisestä, sovhoosin työvelvoitteen lisäksi hän siivoaa, kokkaa, säilöö ja hoitaa lasta ja puutarhaa eikä vapaahetkiä juuri ole. Silti Vilja on tyytyväinen ja onnellinen. Elämä on hyvin mallillaan kunhan menneisyyden haamut vain eivät pääse kummittelemaan.

Kirjassa korostuu vahvasti siisteys niin talossa kuin puutarhassakin. Vilja pitää paikat kunnossa, mutta silti hirvittää, mitä Anna-täti näkee ja sanoo. Ainakin renkipoikien Arvon ja Antsin huoneeseen pitää rakentaa toinenkin sänky - ei sillä, että täti paheksuisi, mutta täti tietää, etteivät kaikki hyväksy miesten ystävyytden laatua. Itselle jäi sellainen kutina, että taitaa tätikin olla enemmän kuin ystävä työtoverinsa Kaarinan kanssa.

Vaikka kirja kertookin yhden perheen vaiheista, se on myös oiva ajankuva 1950-luvun Virosta Neuvostoliiton ikeen alla. Jopa ajatuksia piti varoa, matkalippuja Siperiaan jaettiin vähäisestäkin rikkeestä ja Vilja on kotoisin kylästä, jota ei enää ole ja jota ei saa enää edes muistaa.

Hotkaisin 341 sivuisen romaanin nopealla lukemisella parin illan aikana. Nälkä jäi ja niinpä odotan malttamattomana jatkoa Viljan ja Villemin tarinalle. Juoneen oli punottu niin monta sellaista säiettä, joista on hyvä jatkaa kertomusta eteenpäin, joten Talvikin perheen tarina ei voinut olla tässä. Hirmu harmi, että kirjan kirjoittamiseen menee vähintään vuosi...