Lempi

Viime marraskuussa luin Minna Rytisalon kirjan Rouva C ja tykkäsin. Siitä innostuneena päädyin lainaamaan kirjastosta Rytisalon esikoisen Lempi, joka oli ilmestyessään jonkinlainen sensaatio ja pitkien jonotuslistojen kärkipäässä kirjastoissa. Mutta niin siinä vain kävi, ettei lempi leimahtanut eikä lähtenyt lentoon. En päässyt tarinaan sisään ja 30 sivua luettuani luovutin ja jätin Lempin odottamaan aikaa parempaa. En silti palauttanut lainaa, jonkinlainen alitajuntainen kutina kai oli kuitenkin, että Lempille pitää tarjota vielä toinen mahdollisuus.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kirja, johon ensin en päässyt sisään, avasi ovensa selälleen ja imaisi minut mukaansa ja jäi lopulta elämään minun sisääni. Kerronta oli runollista ja niin nerokasta, ettei lukiessaan voinut kuin ihmetellä kirjoittajan kertojan kykyjä.

Lempi on kertomus kauppiaan tyttärestä, kaksospuolikkaasta, jonka elämä on ollut helpompaa kuin monella muulla saman aikakauden tyttärellä, kujeilua ja hymyilyä, onnellista oloa. Tai ei... Lempi on kertomus kolmesta ihmisestä, joiden elämään Lempillä oli valtava vaikutus. Lempi itse ei pääse tarinassa ääneen ollenkaan ja jotenkin kirjan lopussa lukija jäi hämmennyksen valtaan. Millainen Lempi oikeastaan olikaan? Ainakin hänen elämällään oli traaginen loppu.

Kun teksti antautui, lukeminen oli hyvin nautinnollista. Rytisalolla on maaginen kirjoittajan ote, rivien välit huutavat, kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, kirjailija luottaa lukijan hoksottimiin. Kerronta on kaunista, soljuvaa, kuin puron solinaa kiviuomassa.

Kirjan takakansi tiivistää oivasti kirjan sisällön. Elämä on sattumanvaraista ja meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

Kirja alkaa prologilla, jonka paremmin ymmärtää vasta loppuun päästyään. Seuraavaksi pääsemme lukemaan piikatytön kirjeitä isännälle sinne jonnekin. Lukija ei voi tässä vaiheessa aavistaakaan, mikä valhe kirjeisiin sisältyy, mutta se tulee selväksi, että tragediasta on kyse.

Kun lukija on saateltu tarinan portille, ääneen pääsee ensin Viljami, rouvaansa hullaantunut nuori isäntämies, joka pian häiden jälkeen komennetaan rintamalle. Sota on julma, Viljamin poissaollessa Lempi synnyttää pojan ja katoaa. Piikatyttö Elli kirjoittaa Viljamille, että emäntä on nähty nousemassa saksalaisten autoon ja myöhemmin Elli kirjoittaa emännän kuolleen. Silloin kuolee Viljamin sisinkin. Ruumis on elävä kuori kuolleen sielun ympärillä. Kotiin on kuitenkin palattava.

Sitten on Ellin, piian, vuoro kertoa tarinansa. Elli on käsittämättömän katkera. Hän on onnellinen päästyään Pursuojalle entisestä pestipaikastaan, mutta ei silti tyydy osaansa. Ellin mielestä hän itse olisi Viljamille parempi puoliso ja lapsille parempi äiti. Elli on vakuuttunut siitä, että elämä on kohdellut häntä epäreilusti ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Lopuksi Lempin nuorempi sisko, Sisko, saa kertoa oman tarinansa. Siskon elämä meni aika lailla toisin kuin Lempillä, saksalaisupseerin mukaan lähtenyt nuori nainen ei saanut sitä elämää, jota toivoi. Kauppiaan ylioppilastyttärien kohtalot menivät aivan toisin kuin vanhemmat olivat suunnitelleet. Sisko oli yllyttänyt Lempin naimisiin pienviljelijän vaimoksi ja katui sitä kovasti. Mutta lukija huomaa, että Lempin elämä Viljamin rinnalla olisi ollut onnellisempi kuin Siskolla Maxin morsiamana ikinä. Kun vain Viljamin ei olisi tarvinnut lähteä rintamalle!

Enempää en aio juonesta paljastaa. Paitsi sen, että olisin toivonut Lempille pidemmän onnellisen elämän. Ei sitä pieni ihminen voi tietää, minne kohtalo kuljettaa.

Viimeiset kuvat kirjasta ja tekstistä ehkä avaavat kerronnan kauneutta ja sanojen solinaa. Enemmänkin olisin voinut tekstikatkelmia kuvata, mutta tyytykäämme nyt näihin.

Lempi ei ole lempeä kirja. Mutta sydämeenkäypä se on.

Lempi ei ole onnellinen kertomus. Mutta selviytymistarinaksi se käy.

Lempi ei ole rakkauskertomus, vaikka rakkaudesta se kertookin.

Lempi on sieluun ja sydämeen sattuva herkkä ja voimakas laulu elämästä. Sen sävel jää soimaan.