Tuoni on ahnas, virta vuolas

Aika lailla näihihin aikoihin vuosi sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Mikko Kamulan kirjalliseen tuotantoon. Esikoisteos Ikimetsien sydänmailla oli luettu ja hyväksi havaittu. Jäin silloin innolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Ja mikäs se onkaan odottanut jo pari kuukautta lukuvuoroa? Mikko Mulan Iso? Ei sentään.

Kirjailija ei ole Mula, vaan Kamula ja kirjan nimi ei ole pelkkä Iso vaan Iso härkä. Lainasin tämän uutuuden tosiaan jo kesällä, mutta kesäkiireissä en ennättänyt ottaa kirjaa luvun alle. Onneksi sain uusittua lainaa aina uudelleen, ettei tarvinnut opusta palauttaa lukematta.

Juko Rautaparran perheen elämää seurataan eteenpäin siitä, mihin edellinen romaani loppui. Tenho edistyy tietäjäopinnoissaan, mutta kärsii myös jatkuvista painajaisunista, joissa valtava härkä ahdistelee poikaa. Jukon ja Heiskan tehdessä lähtöä metsästysretkelle Tenho pääsee jo kovin nuorena mukaan. Retkeläiset kohtaavat uhkaavasti käyttäytyviä lappalaisia, mutta yllättäen käy ilmi, että sama mystinen härkä on aiheuttanut päänvaivaa näillekin.

Kotona tilan töistä huolehtivat Jukon äiti Mallu, vaimo Mateli ja tytär Varpu.

Neljännesmies Tönius Ikäheimonen jaksaa kantaa kaunaa syyttä suotta Rautaparran perheelle, vaikka onkin jo rokottanut perhettä ylisuurilla veroilla. Ikäheimonen henkivartijakorstoineen saapuu Rautaparran tiluksille vaatimaan yösijaa ja ruokaa. Vieraat haastavat riitaa ja perhettä puolustanut koira pääsee hengestään. Seuraavaksi tappolistalla on Heiska, mutta Mallu-mummo ehtii väliin ja Ikäheimosen toinen palkkasotureista haavoittuu kuolettavasti. Tässä vaiheessa paikalle ehtivät jo isä ja Tenhokin ja tappelun voimasuhteet tasoittuvat ja Tönius Ikäheimonen kumppaneineen pitää parhaana poistua paikalta.

Neljännesmies kääntää tapahtumat päälaelleen ja väittää Heiskan tappaneen toisen hänen apureistaan. Heiska haetaan käräjille ja tilanne näyttää enemmän kuin pahalta. Tenhon käärmekiven ja omilla aivoillaan ajattelevien ihmisten avustuksella Heiska välttää kuolemantuomion, mutta joutuu kuitenkin vuodeksi Olavinlinnan rakennukselle suorittamaan työveroa.

Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvatkin edellistä enemmän ihan tähän meidän lähinaapurustoon, mutta kauas menneisyyteen. Silti tämä paikallisuus toi oman hauskan mausteensa tarinan etenemiseen.

Kirja oli kuin paraskin seikkailukertomus, jossa todellisuuden köyteen on punottu sadun säikeitä ja mielikuvituksellisia elementtejä. Paikat ovat aitoja ja oikeita, kirjoittaja on hyvin perilla historiasta, mutta kyllähän maahiset, näkit ja valtava, vuorenkorkuinen, alisilta elävien maailmaan ilmestyvä tuhoa kylvävä jättimäinen härkä ovat ihan kansantarinoiden vanhoja uskomuksia ja nykyihmiselle pelkkää legendaa.

Kaikkien vaikeuksien ja uhkakuvien keskellä Heiskan ja Kullan rakkaustarina jatkuu ja syvenee. Uskomattomien juonenkäänteiden jälkeen Kulta on Heiskan matkakumppanina Viipurin matkalla. Sillä aikaa kotona koetaan jälleen uusi tragedia, jossa pääasiallisena sopankeittäjänä on jälleen Tönius Ikäheimonen.

Varpu joutuu Ikäheimosen käsiin ja tämä käyttää tyttöä raa'asti hyväkseen. Siskonsa avunhuutojen siivittämä Tenho tekee taikoja, ja paha saa palkkansa. Varpu ei kuitenkaan toivu tapauksesta ennen kuin hänet haetaan kiireen vilkkaa maahisten valtakuntaan, jossa hänen ystävänsä Laara on menehtymäisillään. Laaran puoliso Kaappoo on suunniltaan surusta. Varpu jää maahisten majoille nuolemaan haavojaan ja auttamaan Kaappoota. Onneksi jää, sillä maahisista ja Varpusta on lopulta suuri apu taistelussa kaikentuhoavaa härkää vastaan.

Härkää kukistamaan tarvitaan hirmuinen joukko miehiä, sotilaita ja satuolentoja. Lopulta taistelu kuitenkin on vain Tenhon ja härän välinen. Miten siinä sitten kävi?

Kirjailija on ovela ja vaikka loppuratkaisu kuulostaa lopulliselta ja murheelliselta, voin silti kuvitella, ettei Metsän kansan tarina vielä tähän loppunut.

Iso härkä on yli 600-sivuinen kirjajärkäle. Mutta koska tarina lennätti ja piti otteessaan, kirja tuli luettua huomattavasti nopeammin kuin viikkokausia luvun alla ollut Aion tehdä sinut onnelliseksi. Ajoittain juoni oli niin jännä, että piti ihan hotkimalla ahmia sanoja sivuilta ja selvittää tarinoiden kulkua malttamattomana. Nukkumaankaan ei olisi malttanut mennä.

Ilmeisesti härkä oli sama, jonka karhu edellisessä kirjassa Rautaparroilta tappoi ja raateli. Mutta miksi härkä vihasi Tenhoa ja halusi vahingoittaa poikaa? Sitä en ymmärrä tänään enkä huomenna, tuskin ensi viikollakaan. Eikä kai onneksi tarvitsekaan.

Aion tehdä sinut onnelliseksi

Ihan oikeasti haluaisin tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi. Mutta sehän on ihan mission impossible, mahdoton tehtävä. On ihmisiä, jotka eivät edes osaa olla onnellisia, heidän kun pitää kaivaa epäkohdat esille joka asiasta ja märistä turhista. Joillekin kiukuttelu ja äkäily on elämäntapa ja se on ihan oma valinta. Voi valita toisinkin ja nähdä myös harmaimmassa pilvessä kauniit hopeareunukset. Onni on asenteesta kiinni!

Mutta en nyt oikeasti ajatellut käydä yksikseni maailmaa parantamaan tai edes filosofoimaan vaan ajattelin lyhyesti esitellä Anne B. Ragden romaanin Aion tehdä sinut onnelliseksi. Kirjahan teki minut ensimmäisen kerran onnelliseksi, kun sen pikkurahalla löysin kirpputorilta.

Anne B. Ragde on norjalainen kirjailija, joka tuli erityisesti tunnetuksi Berliininpoppelit-trilogiallaan. Tämä nyt lukemani 60-lukuiseen Trondheimilaisen kerrostalon yhteen rappuun sijoittuva kotirouvaromaani on kuin kevyt välipala. Helppo pureskella, vaikka osa jutuista olikin vaikea niellä. Lapsilla ei tuon talon perheissä ole erityisen hyvä olla. Eikä kaikilla aikuisillakaan.

Kirja on ilmestynyt suomeksi jo 2013 Katriina Huttusen suomentamana. Suurta rummutusta se ei ilmestyttyään ole saanut aikaiseksi, sillä vaikka lähes päivittäin olen kirjojen kanssa tekemisissä, tätä en muistanut koskaan ennen nähneenikään ennen kuin se kirppispöydällä tuli vastaan.

Kirjan jokainen luku kurkistaa rapussa eri oven taakse ja pureutuu perheiden elämään. Vaikka kirjoitelmat lienee tarkoitettu hupaisiksi ja ehkä vähän ironisiksikin huomioiksi, tuli välillä ihan paha mieli. Kuinka me ihmiset hyvää tarkoittaessamme saatammekaan tehdä läheisillemme pahaa. Murheellisin tällaine kertomus oli kahden poikalapsen perheestä. Äiti teki kaikkensa pitääkseen miehensä hyvällä tuulella, mutta silti isä keksi syitä suuttua pojilleen kohtuuttomasti. Pojat oli jo peloiteltu näkymättömiksi, hajuttomiksi ja kuulumattomiksi, mutta sekään ei mielipuoliselle isälle riittänyt.

Tai entäs se tyttöparka, joka asuu isänsä kanssa, koska äiti on kuollut synnytyksessä? Kai isä parhaansa yrittää, mutta tyttö on hyväntahtoisten naapurien avun varassa pysyäkseen hengissä. Pissatkin menevät housuun, kun koulussa ei uskalla mennä vessaan isompien oppilaiden kiusatessa. Niissä märissä pöksyissä pitää sitten istua kylmässä rappukäytävässä odottamassa isää, että pääsee edes kotiin.

Kirja oli mukana jokaisella kesälomareissulla, mutta lukeminen edistyi tuskaisen hitaasti. Irralliset tarinat eivät saaneet juoneen lentoa ja paloa. Enkä oikein osannut samaistua kotirouvien mukakiireiseen maailmaan tai siivouskilpailuun. Sama kai se on, kuka rappukäytävän luuttuaa, kunhan nyt joku luuttuaa. Mutta näiden naisten kunnialle kävi eniten se, jos naapurin rouva kerkesi siivota muidenkin puolesta, joten porraskäytävä voitiin pyyhkiä monta kertaa päivässä. Voi aikoja, voi tapoja!

Ajankuvana romaani on ehkä paikallaan. Pakastin on ylellisyyttä ja kiertävällä pölynimurikauppiaalla on paljon potentiaalisia asiakkaita. Ovisilmiä kauppaava poikanen tekee hetkessä hyvän tilin... Miehet tienaavat rahat ja ostoksiin tarvitaan aina mieheltä lupa.

Oikeastaan lukemisen aloittamisesta on jo niin kauan, etten edes muista mitä ensimmäisissä luvuissa kerrottiin. Siitä huomaa, ettei kirjan sisältö ollut mitenkään erikoinen, vaikka teksti olikin helppolukuista.

Kuvausrekvisiittana oli Pentikin syysesite, jonka kuvien väritys osui mielestäni hyvin yksiin kirjan kansien kanssa.

Päiväreippailulla Mikkelissä

Viime viikonlopun vietin tiiviisti Mikkelissä. Alun perin oli tarkoitus olla koiravahtina kuopuksen karvaisille kakaroille kuopuksen ollessa muualla, mutta sitkeä mahapöpö kiusasi lasta eikä reissuun lähtemisestä lopulta tullutkaan mitään. Onneksi pöpö hellitti otettaan, ettei viikonloppu mennyt myös sairasta lasta hoidellessa. Meillä olikin sitten oikein mukavaa äiti-tytär-yhteiseloa perjantaista sunnuntaihin.

Lauantaina lähdimme kuopuksen kanssa vähän kirpparille ja kaupoille ja pistäydyimme Ramin konditoriassa pikku nälkää häätämässä. Puolitimme hervottoman kokoisen kanapatongin ja minun piti vielä maistella lakukakkua, kun sellaista kerran vitriinin kakkutarjonnan seasta huomasin. 

Kirpparisaalis oli aika laiha... kuopukselle pörröinen neule syksyä varten, koirille uudet pehmolelut, minulle kolme Pentikin käsipyyhettä ja meille molemmille pullolliset pyykkietikkaa. "Oikeissa kaupoissa" kiertelyn lopputuloksena kuopus sai uudet vedenpitävät ulkoilukengät syksyn koiralenkkejä ajatellen ja minä löysin Sokoksen Outletista 70 % alennuksella kivan mekon parin viikon kuluttua oleviin juhliin. Alun perin 140 euron mekko maksoi enää 42 euroa ja kun se vielä oli niin näköiseni, olihan se ostettava pois kuleksimasta.

Kaupungilla kiertelyn jälkeen palasimme ostoksinemme kuopuksen kotiin ja minä lähdin ulkoiluttamaan koiria sillä aikaa kun kuopus laittoi meille oikeaksi ruoaksi makkarakastiketta. Siitä nyt ei ole kuvaa, mutta jälkiruokakahveista ja -herkuista muistin kuvat napata.

Sunnuntaina suunnistimme koirakavereiden kanssa kävelylle Mikkelipuistoon. Olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin ja silloinkin syksyllä. Siitä reissusta voi lukea täältä (klik). Kesänäkymät tuolla puistossa ovat varmaan upeat, kun nytkin oli paljon katseltavaa.

Ensin tosin kuvasin matkan varrelta alikulkutunnelin kuvitusta. Se on vaikuttava ja olen sitä ihaillut jo useasti aiemminkin. Canis lupus -teoksen taiteilija on Jussi Twoseven.

Eikä aikaakaan, kun olimme jo kohteessa.

Kyllä riitti katseltavaa ja silmänruokaa ja ihan ilmaiseksi!

Vielä löytyi kukkiviakin kukkia. Itse asiassa aika monta.

Tämän salaperäisen oviaukon olin kuvannut jo edelliselläkin kerralla.

Hyönteishotelli.

Viitostien vanhoja tienvarsiopasteista vissiin... Minne mahtaa olla 116 kilometriä? Ja minne 13?

Vain muutama neilikankukka oli enää jäljellä.

Miljoonakelloissa on sen enemmän vielä kukintaa jäljellä.

Takaisin kuopuksen kotiin palasimme vähän eri reittiä ja kuljimme myös hylättyä junanrataa pitkin.

Rata oli osittain aivan heinittynyt ja sieltä löytyikin parvi vinhasti kisailevia perhosia. Ne olivat niin arkoja, ettei niitä millään meinannut saada kameralla pyydystettyä, mutta sinnikäs yrittäminen palkittiin lopulta muutamalla osumalla.

Vielä kuopuksen kodin lähellä olevalla joutomaalla kasvoi kummallista keltaista kukkaa, jota en muistanut ennen nähneeni. Ja nyt sitten heti tällä viikolla bongasin samaa kasvia ihan työpaikan viereltä. Niin sitä voi ihminen olla sokea.

Lopuksi vielä kuva kuopuksen kotipihan sohvaryhmästä. Pehmusteet eivät olleet nyt paikoillaan, mutta aika ihana istuskelupaikka kaupunkikeskustan kerrostalopihalla, vai mitä?