Eilen liukenin töistä liukuman turvin jo tuntia normaalia aikaisemmin. Olin täynnä tarmoa ja kuplin hyvää mieltä. Avaisinhan työpaikan oven sähköavaimellani seuraavan kerran vasta reilun kolmen viikon kuluttua. Siis silkkaa vapautta ja elämäniloa seuraavat 23 päivää!
Kotiin pyöräillessäni mietiskelin kaikkia niitä miljoonia puuhia, jotka pitää saada tehdyksi ennen kesäkuun neljättä päivää. Lista on loputon...
Kuvien ottamisen jälkeen muistin vielä monta tärkeää tekemistä, jotka olivat listaan kirjaamatta.
Listan läpikäyminen ei olisi kummakaan ponnistus, jos koko kotiväki osallistuisi talkoisiin. Nuoriso on jo luvannutkin ja siitä heille paljon pointseja.
Mutta.
Parkkeeratessani fillaria autotallin oven taakse, tunsin karvoissani kummaa murhekutinaa. Ahaa. Asiat eivät ainakaan saman tien sujuisi valssin lailla. Miten sen voikaan ihminen jo vaistollaan arvata?
Tuskin ehdin ulko-oven sisäpuolelle, kun setä ilmoitti käyvänsä päiväunille. Eihän siinä mitään, mutta edellisenä päivänä olin tullut töistä intoa puhkuen, että nyt lähdetään ostamaan pihan somistukseksi kukkia! Tolvanniemen puutarha on jo monta kertaan ilmoittanut isosti myyntikauden käynnistyneen rytinällä.
Ei tullut silloin puutarhashoppailusta mitään, sillä telkkarissa oli menossa Suomen jääkiekkopeli. Joustavana ihmisenä totesin, että eipä mitään, mennään huomenna. Torstai löi muutenkin tiskirätillä pitkin pläsiä. Sain tiedon, että lauantaiksi suunniteltu, kauan haaveilemani norpparetki peruuntui liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Kun avasin töllöttimen katsoakseni suosikkiohjelmani Emmerdalen, ruudussa näkyi vain mustan lätkän perässä kiivaasti luistelevia miehiä. Mur. Sitten tuumin tsekata tuttujen kuulumiset Facessa ja Bloggerissa. Tietokone ei suostunut yhdistämään kotiverkkoon. Mur mur.
Perjantaina sedän päiväunien lisäksi kotona oli murhemielinen kuopus tekemässä töihin lähtöä. Vaikka kuinka koetin kääntää asioita iloisemmiksi, en onnistunut. Synkkyyden syy oli periaatteessa syntynyt pienestä,mutta koska ihmiset kokevat asiat eri tavalla, ei toisen pahaa mieltä voi kuítata toteamalla tunnetta turhaksi tai vääräksi. Sitä paitsi toisaalta... Pikkuasia ei olekaan pikkuasia, jos tarkkaan ajattelee. Tai on tavallaan, mutta vaikutus on iso. Ääh, monimutkaista. Perspektiivi on niin erilainen, jos miettii asioita melkein viidenkymmenen tai melkein kahdenkymmenen vuoden kokemuksella. Miksi hyvä mieli ei tartu kanssakulkijoihin, mutta murhe tarttuu?
Olin töistä lähtiessäni ajatellut, että kesäloman ensimmäisen pätkän alkamista pitäisi juhlistaa jotenkin. Mutta miten? Siinäpä kysymys!
Lidlin mainoslehtisessä oli houkuttelevia jäätelötarjouksia ja hetken harkitsin hakevani kaupasta jättisuuren Jättis-uutuuden. Sillä skoolaisin keväälle, kesälle ja vapaudelle. Mutta sitten muistin puikulaisen juhlamekkoni ja karvain mielin jätin jäätelöt toisille. Turkasen tötterö!
Hyljättyäni herkuilla juhlistamisajatuksen, päädyin kukkailotulitukseen. Mutta kuten jo kerroin, sekin hurvittelu jäi tekemättä.
Onneksi sentään olin saanut töissä ruokatunnin aikaan erityislähetyksen kaupungin parhaita pikkuleipiä koemaistoon. Nämä rapean makeat suussa sulavat herkut ovat työkaverini ja blogiystäväni Kirjastokuningattaren käsialaa.
NAM! Nämä ne eivät olekaan mitään turhanpäiväistä tusinatavaraa vaan hirvittävän herkullista gurmeeta! Meinasi mennä maistellessa murutkin!
Kotona oli odottamassa lisääkin pikkuleipiä. Kuopus oli innostunut paistamaan myös koekakkusia ajatellen tulevaa juhlapäivää. Oli maistiaisia mantelilla ja ilman. Manteliset olivat hyviä, mutta ilman maustetta vielä parempia. Meidän mielestämme, joku toinen voisi olla toista mieltä. Hirmu hyviä siis nämäkin!
Kuopuksen lähdettyä töihin minulla olisi ollut vaikka millä mitalla aikaa pistää puuhakone käyntiin ja aloittaa listan töiden tekeminen. Mutta jotenkin kaikesta tunneaallokosta uupuneena jäseneni olivat lötköpötköä ja mieli maassa. Aloitekykyni olin kai unohtanut työpaikalle. Tuijottelin tekemättömien töiden listaa, tuijottelin pihalle, tuijottelin ihanaa esikoistani puhelimen näytöltä Facetime-puhelussa, tuijottelin Emmerdalea, tuijottelin siivoamatonta kotia, tuijottelin tyhjyyteen.... Ruokaa sentään tein, muuten meni eilisilta ihan punaiselle ristille.
Kuopus kotiutui töistä hyväntuulisena ja päivällinen ankeus oli asettunut kohtuullisiin mittasuhteisiin. Vaikka silmäluomeni olivat ylettömän raskaat ja tolkullisinta olisi ollut vetäytyä vaaka-asentoon tuijottelemaan höpöhöpöunia, en malttanut. Piti istua nuorison seurassa keittiön pöydän ääressä höpäjämässä. Ovat ne niin ihania, Nuo lapset, omat ja lainatut!
Ja lomakin alkaa oikeasti vasta maanantaina. Paremmat ajat ovat siis tulossa! Elämä on nyt!
ps. Postikorttikuvat by Anne-Mari West. Olen niin rakastunut näihin, että piti ihan itse ostaa... Vaikka ihanat ystäväni muistavat usein kortilla, tällä tavoin takasin saavani satavarmasti nämä ihanuudet edes hetkeksi itselleni. Kunhan niitä vähän ihailen, laitan viisaudet maailmalle. Jos raaskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti