Tikapuita pitkin taivaaseen

... tai ei nyt ihan. Mutta aloitetaanpa alusta.

Esikoisella on ihan äärimmäisen hyväsydämiset työnantajat! Kun he kuulivat, että olin tulossa lapsen luo kylään, he tarjosivat meille mahdollisuutta yöpyä heillä pari yötä, he kun itse eivät juuri tänä viikonloppuna olleet kotona. Lopulta kävi niin, että yövyimme kaikki neljä yötä työnantajaperheen kauniisti ja  hyvällä maulla remontoimassa, upealla paikalla olevassa kodissa, vaikka isäntäväkikin oli ensimmäisenä ja viimeisenä yönä paikalla. Ensimmäisenä iltana meidät oli myös kutsuttu syömään heidän kanssaan.

Koti oli todella kaunis, vaalea skandinaaviseen tyyliin remontoitu koti. Voin silti sieluni silmin kuvitella, miltä se on ennen remonttia näyttänyt tummine seinineen ja tunkkaisine kokolattiamattoineen. Otin kuvia itselleni muistoksi, mutta yksityisyyden nimissä en niitä laita blogiini nähtäväksi. Paitsi nämä pari kuvaa, jotka olen ottanut olohuoneen ikkunasta ulospäin aamulla kuuden jälkeen. Ja kyllä, tuo on vettä tuossa talojen välissä.

Ruoan ja makuusijan lisäksi hoitolapsen äiti oli antanut meille voucherit, joilla pääsimme ilmaiseksi ihastelemaan Pyhän Paavalin Katedraalia (St Paul's Cathedral) . Katedraaliin tutustuminen oli meillä listalla joka tapauksessa, mutta säästimme pitkän pennyn, kun saimme liput ihan ilmaiseksi.

Tämä ylenpalttinen ystävällisyys pisti minut miettimään kovin, mikä olisi kiitollisuutta ilmaiseva tuliainen isäntäväelle. En halua kantaa kenellekään turhaa roinaa tai rihkamaa vastukkeiksi, joten päädyin ostamaan paikallisia (luomu)tuotteita. Muhosen luomruisleipä on paistettu Savonlinnassa, Kerimäen pitäjän Makkolan kylässä. Ja isäntä Iikka Muhonen vielä runoilee saatesanat ihan itse leivän kylkeen.

Lisäksi pakkasin Anne-Mari Westin kuvittamaan lahjakassiin savonlinnalaisen Kalastajankojun muikkusäilykettä, Partanen Naturen kylmäpuristettua rapsiöljyä ja Linkosuon ruissipsejä, jotka eivät ole ihan paikallista tuotantoa eivätkä oikein kestäneet matkaa matkalaukussa... taisi olla tuliaisina pussillinen ruiskorppujauhoa...

Pienelle ihmiselle olisi ollut helppo keksiä viemisiä, mutta siinäkin piti pitää järki kädessä. Sain esikoiselta vinkin, että muumikulhot olisivat kova sana ja niinpä ostin Niiskuneiti-kulhon ja -lusikan, jotka pakkasin Niiskuneiti-kassiin. Nappasin vielä mukaan itse virkkaamani amigurumipupun, joka menomatkalla kurkisteli vähän pimeänä tyyppinä Laitaatsillassa ikkunasta ulos.

Mutta takaisin Lontooseen!

Perjantaiaamuna suunnistimme siis ensi töiksemme kohti City of Londonia ja katedraalia. Sen verran monensorttisilla kulkupeleillä matkustimme lomasen aikana, joten en nyt tähän hätään muista, mentiinkö paikalle junalla vai bussilla... ehkä junalla. Asemalta jäi vielä kävelymatkaa ja siinä olikin hyvä ihailla kevääseen heräävää suurkaupunkia.

Astuimme sisälle pyhättöön, saimme käyttöömme kuulokkein varustetut opastuslaitteet ja suruksemme huomasimme, että valokuvaaminen kirkossa oli kiellettyä. Kyllä siellä silti jotkut ottivat kuvia ja mekin napsimme kännykän kameroilla muutamia otoksia. Sain osakseni nuorelta turistinaiselta niin paheksuvan katseen, että hävetti kovin. Eikä niistä kuvista edes tullut hyviä, että hukkaan meni sekin kapinallisuus.

Opastuslaitteessa oli paljon asiaa hyvälla englannilla luettuna ja kekseliäästi kuvitettuna. Niin paljon, että meiltä loppui jaksaminen ja nälkäkin alkoi vaivata. Sinne olisi pitänyt varata aikaa ihan koko päivä!

Halusimme kuitenkin käydä kokeilemassa kuiskausten gallerian akustiikkaa ja kiipesimme sinne 260 askelmaa kierreportaita, joissa oli niin matalat askelmat, että jalat tuntuivat krampaavan hetkessä. Esikoisen pitkissä kintuissa nousu tuntui pohkeissa ja minun lyhyempien koipien reidet olivat kovilla. Eikä siellä mikään kuiskaus kuulunut! Paitsi että meillä oli kai väärä tekniikka. Esikoinen luki vasta myöhemmin, että olisikin pitänyt kuiskata seinää kohti.

Portaat muuttuivat kapeammiksi ja aina vain kierteisimmiksi. Välillä oli mustaa rautaristikkoa rappuna ja välillä silkkaa betonia ja käytävät niin kapeat, että olin huojentunut siitä, ettei ylipainoa ole nykyistä enempää kertynyt. Olisi ollut melko noloa juuttua käytävään kiinni... Välillä oli kattokin niin matalalla, että piti ahtaassa kapeikossa edetä miltei kaksinkerroin.

Mutta olipa hienot näköalat! Kyllä kannatti kiivetä kierreportaita melkin taivaaseen saakka!

Kun sitten olimme laskeutuneet kaikki 530 askelmaa takaisin maanpinnalle ja menimme tutustumaan museokauppaan, molemmilla jalat tärisivät ja takkia sai avata, sen verran hyvä lämpötalous pukkasi pintaan.

Kaupassa olisi ollut upeita teekuppeja, jotka olivat kuningattaren syntymäpäivän virallisia matkamuistoja. Yhteisen syntymäpäivämme vuoksi meinasin jo ostaa kupin itselleni, mutta kova hinta (55 £) torppasi aikeen. 80 euroa yhdestä teekupista olisi sulaa hulluutta!

Kortteja sentään ostin, saadakseni tästäkin nähtävyydestä hyviä kuvia blogiini.

Kirkolta suunnistimme sitten syömään. Olimme muistelleet ensimmäisen Lontoon loman herkullista nacholautasta ja nyt halusimme syödä samaa herkkua uudelleen. Esikoinen tiesi, että Wetherspoon-pubissa annoksia olisi tarjolla. Mutta missä olikaan lähin Wetherspoon? Melko kaukana... Ei kun tallustelemaan!

Matkan varrella ohitimme kuuluisat markkinat, mutta emme poikenneet sinne. Nälkä joudutti askeleitamme kohti ruokapaikkaa.

Kun lautanen lopulta oli nenän alla, niin kylläpä maistui! Siinä syödessämme tutkimme vielä ruokalistaa ja huomasimme, että ketjun pubeilla oli kalaperjantai ja perinteinen brittiläinen fish and chips -annos oli tarjolla edulliseen hintaan. Koska tämä paikallinen herkku oli minulta vielä tyystin maistelematta, siinä löimme lukkoon vielä illan ruokailusuunnitelmatkin.

Syötyämme lähdimme vähitellen suunnistamaan kohti illan lapsenvahtikeikkaa. Esikoinen hoitaa perjantaisin edellisen työnantajaperheen koulua käyviä tyttöjä ja olin sanonut, ettei sitä tarvitse perua, vaikka olisinkin Lontoossa. Voimmehan yhdessä mennä hoitamaan homman, olinhan tavannut nämä mainiot tytöt jo aiemminkin.

Matkan varrella nähtiin melkein valekirjastokin, hihi.

Kirpparin ikkunassa oli hauska asetelma.

Koska tytöistä vanhemman piti mennä illalla vielä takaisin koululle esiintymään jossakin juhlassa, emme voineet kovin kummoisia aktiviteettejä keksiä. Niinpä menimme Starbucks-kahvilaan ja vietimme siellä hauskan hetken. Mimmit olivat vielä mainioimpia kuin muistinkaan! Herkkuja ostettiin tietysti, että jaksoimme rupatella.

Minäkin join illan mittaan kaksi hervotonta kuupallista kahvia. Niin paljon, ettei koko loppulomasta oikein enää tehnyt kahvijuomaa mieli...

Kun nuoret neidit lopulta oli viety takaisin koululle ja jätetty töistä kiiruhtaneen äitinsä hoiviin, lähdimme jälleen kävellen kohti illallispaikkaa. Päivän aikana liikuimme jalkaisin niin mittavasti, että kännykässä oleva askelmittari kertoi askeleita kertyneen miltei 20 000!

Kala oli turskaa ja ruoka kaikenkaikkiaan oikein hyvää.

Syötyämme matkustimme takaisin majapaikkaamme huilaamaan seuraavaa päivää varten. Se onkin sitten oma tarinansa se!