Välähdyksiä viikon varrelta

Huhuu, kuinka nopeasti taas viikko vierähti! Kuusi päivää töitä ja eilen vielä ekstravilkas Sadun päivän tapahtuma veivät mimmistä mehut. Onneksi neuloosin avulla täti kestää tolkuissaan. Pikkuiset vihreät Step-sukat valmistuivat eilen aamulla ennen töihin lähtöä. (Heräsin viideltä sisäisen kellon herättämänä ja pyörälle piti nousta vasta seitsemän korvilla, joten puikkojen heiluttelulle jäi mainiosti aikaa.)

Jaksamiseen on auttanut myös kirpeän raikas karpalokiisseli, jonka valmisteluvaiheesta muistin ottaa kuvia, mutten sitten sitä valmista keitosta kuitenkaan kuvannut..

Syyssää on jaksanut pysyä hienona ja poutaisena. Aurinko on kullannut keltaiset lehtipuut hehkuviksi melkein joka päivä. Omassa pihassa syksyn kulta leviää pitkin pihaa...

Tänään kävimme Luotojärvellä. Metsään ei ehtinyt kunnon retkelle, sillä päivän ohjelmassa oli 90-vuotisjuhlat kolmelta. Kuopuksen kanssa ehdimme kuitenkin tehdä retken rannalle katsomaan vuodenkierron etenemistä. Luonto on luovuttanut, mutta tehnyt sen kauniisti.

Luonnosta voi löytyä merkillisiä yhdistelmiä. Kuten tässä kuvassa, jossa kuollut koivunlehti "kasvaa" kuusessa.

Mummolan pihan koivuissa on vielä paljon lehtiä!

Puoli kolmen kieppeillä lastauduimme autoon ja suunnistimme juhlimaan. Kyseessä ei ollutkaan ihan mitkä tahansa syntymäpäiväkekkerit vaan isän kuoron juhlakonsertti. Isäni on aina laulanut kuorossa. En edes muista sellaista aikaa, ettei isällä olisi ollut vähintään kerran viikossa lähtö kuoroharjoituksiin. Vaikka pappa ahkera kuorolainen onkin, ei hän silti olisi edes pystynyt tämän kuoron riveissä seisomaan alusta asti. Eikä siihen veny kukaan muukaan. Saavuttihan kuoro jo kunnioitettavan 90 vuoden iän!

Syksy oli saapunut jo kirkonmäellekin.

Sitä ennätin kuvata kirkon ikkunankin läpi konsertin alkua odotellessa.

Konserttia kuuntelemaan kapusimme parvelle. Siellä saa istuskella rauhassa kuin herran kukkarossa. Koska emme istuneet etupenkissä, hieman haastetta aiheutti juhlivan kuoron kuvaaminen... Nostin kameran ilmaan suorille käsivarsille ja naps ja räps... Onneksi kuorolaiset osuivat edes kuvaan!

Konsertin alkaessa aurinko tillotti sisään ikkunoista valaisten vastapäistä seinää. Konsertin kuluessa valoalue pieneni pienenemistään melkein kadoten kokonaan.

Konsertissa oli lämmin, juhlava ja kotoinen tunnelma. Laulajista näki, että he tekivät sitä, mistä nauttivat oikeasti. Ja minä mietin esikoista kaukana maailman äärissä ja sitä, että olihan hänenkin kuorollaan siellä eilen konsertti, eikä kukaan meistä perheenjäsenistä päässyt sitä kuulemaan. Ikävä oli niin että melkein itketti. Sitten mietin sitä, että miten olenkaan tällainen perheen musta lammas. Musikaalisten vanhempien epämusikaalinen jälkeläinen, joka puolestaan on onnistunut synnyttämään laulun lahjalla siunattuja ja muutenkin "musiikillisia" lapsia. Onneksi voin kuitenkin sujuvasti kuunnella muita! Se riittää.