Pikku Pietarin jalanjäljillä

Joskus asiat ovat tosi selkeitä ja suoraviivaisia. Toisinaan taas matkaan tulee enemmän mutkia kuin olisi suotavaa. Ja joskus joku harmittava asia saattaa poikia monta mukavaa kiemuraa.

Kaikki alkoi siitä, että esikoisen vanha läppäri alkoi olla elinkaarensa päässä. Tyttö päätti ostaa uuden koneen. Viettivät isänsä kanssa tuntikausia netissä tehden vertailuja puoleen jos toiseen. Tarkoitus oli saada hintalaatusuhteeltaan mainio peli. Sellainen näytti lopulta löytyvän Gigantin verkkokaupasta. Eli tilaus vetämään... Kone tuli toukokuussa vähän ennen kuin esikoinen maailmaan ääristä kotona käymään. Olivat Gigantissa keksineet esikoiselle erikoisen osoitteen ja postin selvityspalvelussa olivat selvittäneet oikean määränpään. Mutta Gigantin kämmäilyjen takia kone oli toimitettu kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan asiamiespostiin. Onneksi on auto.

Esikonen oli äärettömän onnelinen uudesta tietokoneestaan. Hetken.

Viikon kuluttua koneen käyttöönotosta peli alkoi pelleillä. Muistikortin lukija ei toiminut, virransäästötila vei koneen totaaliseen juntturaan, Windowsin ikkunat eivät auenneet tai sulkeutuneet, usb-portti toimi jos sattui olemaan sillä tuulella, hiiri ei pelittänyt... Lyhyt oli ilo uudesta lelusta.

Esikoinen soitti maailman ääristä Gigantin asiakaspalveluun ja maksoi puhelusta itsensä kipeäksi. Ainoa neuvo oli, että laite pitää tuoda huoltoon. Joopa. Kun ei ole tuota välimatkaakaan...

Kun lapsi nyt saapui lomaa viettämään kotimaahan, tuli myös murheenkryyni mukaan. Harmi vain, ettei omassa kaupungissa ole Giganttia. Lähimmät ovat Mikkelissä ja Varkaudessa.

Päätimme viedä läppärin Varkauden liikkeelle ja jatkaa siitä matkaa Kuopioon, sillä esikoinen toivoi näkevänsä kaimaystäväänsä  siellä. Koska meillä sedän kanssa on loma, lähdimme kolmen hengen voimin reissuun. Tosin alku ei mennyt ihan putkeen...

Mietiskelin aamulla, mitä sitä pukisi ylleen. Sää näytti hyvältä, mutta tämä kesä on opettanut, että keli voi vaihtua hetkessä. Päätin ottaa t-paidan päälle vielä neuletakin. Sopivimman värinen oli juuri ollut pyykissä ja oli vielä narulla. Nappasin takin suoraan narulta ja totesin, ettei se kaivannut silitystä. Kiskoin koltun saman tien ylleni.

Hetken kuluttua aloin ihmetellä, mikä möykky toisen hihan sisäpuolella oikein on...Näpelsin möykkyä ja tuumin sen olevan varmaankin jotain kangasnukkaa. Hyvä kun kerkesin mietteeni saada valmiiksi, niin se möykky pisti käsivarteeni kipeästi. Takki lensi päältäni tosi nopeasti ja pomppasin ulos terassille tutkimaan, mitä hihasta löytyisi. Sieltä ilmestyi puolipökertynyt mehiläinen.

Esikoinen meni jo eilen Rantasalmelle yökylään ystävänsä luo ja meidän oli tarkoitus poimia hänet kyytiin matkan varrelta, mutta ottaa kotoa keljuileva tietokone mukaan. Näin tehtiinkin. Paitsi että olimme jo toisella puolella kaupunkia menossa, kun muistimme, että se kone.... Piti siis palata omia jälkiä takaisin unohtunutta kapistusta noutamaan.

Lopulta nappasimme lapsen mukaan bussipysäkiltä Rantasalmen raitilta. Matkan jatkuessa tuumasimme, että voisimme hörpätä aamukahvit jossain Varkaudessa. ABC-asema ilmestyi sopivasti ensimmäisenä esiin ja suuntasimme sinne. Kahvijonossa me naiset valitsimme vitriineistä täytettyjä sämpylöitä ja setä  halusi herkutella viinerillä. Kassalla kaivelin rahapussia laukusta... kaivelin ja kaivelin... kunnes oli pakko myöntää, että se oli jäänyt kotiin toiseen laukkuun! Onneksi setä pelasti meidät pulasta ja vielä koko päivänkin. Täysin rahattomana olisi ollut äärimmäisen kurjaa kierrellä Kuopiota.

Päästyämme perille kalakukkojen kaupunkiin, jätimme esikoisen kaimansa kanssa vaihtamaan kuulumisia ja suunnistimme itse Pikku Pietarin torikujalle.

Pikku Pietarin piha -kirjan kirjoittaja Aapelin (Simo Puupposen) syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta ja torikujalla on siitä syystä tällä viikolla juhlaviikko. Juhlaviikon ohjelmassa oli mm. katkelmia kirjasta pitkin piha-aittoja, itse Pietari lauleli komeasti ja pokkasi lopuksi kohteliaasti, kujalla luettiin ääneen tarinoita ja olisipa siellä voinut askarrella itselleen käpylehmänkin.

Pieniä käsityöläismyymälöitä oli vieri vieressä. Toisissa oli vintillä taidenäyttelyitä, toisissa museohuoneita ja olipa siellä maailman pienin kirpputorikin.

Kun kurkistin kahvilaan, herkkuhammasta alkoi kolottaa välittömästi. Kävin kutsumassa Kotosen sedänkin paikalle ja valitsimme kahvileipämme. Ei ollut helppoa tehdä päätöstä. Lajeja oli monta ja monta ja kaikki näytti hyvin houkuttelevalta. Setä valitsi omenatoscan ja minä pullan. Hyvältä maistui!

Lopuksi piti tietenkin käydä vielä naistenhuoneessa. Joskin mennessä hieman hätkähdin, sillä ovessa tuli vastaan mies pienen tytön kanssa. Kaipa se sitten oli pikkuneidillä ollut hätä ja siksi menivät naisten vessaan. Mutta siis - vessassa oli ennennäkemättömän ihana lasinen käsienpesuallas ja nyt harmittaa etten tullut sitä kuvanneeksi. Mutta oli pytylläkin hauska istuksia ja lueskella samalla seinille ripustettuja huoneentauluja.

Monenlaista houkutusta oli torikojuissa tarjolla, mutta mitään en loppujen lopuksi ostanut. Tai siis sedällä ostattanut, omat rahanihan olivat turvallisesti edelleen kotona...

Torin poikki oikaisimme kirpputorille. Ei se ollut kummoinenkaan aarreaitta, mutta löysin sentään Seppälän maksimittaisen hellemekon, jollaista vuosi sitten kävin monta kertaa Seppälässä silittelemässä, mutta en pihiyttäni koskaan ostanut. Nyt sain sen 2.5 eurolla. Ostin myös Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset -kirjan kolmella eurolla.

Saman sarjan ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa ei täysin vakuuttanut minua. Ehtoolehto-sarjalla on oma vankkumaton kannattajakuntansa ja kirjoissa on kirjastossa jatkuva jono. Ajattelin ottaa pakolaiset reissulukemiseksi kesälomamatkalle. Sinne kun ei viitsi kirjaston kirjoja ottaa, ettei tarvitse niistä sitten huolta kantaa. Ja kirja on sekä sisällöltään että ulkoasultaan sopivan kevyttä lomaseuraa.

Kirpparikierroksen jälkeen ajoimme ylämäkeen Puijon tornin juurelle. Setä ei ole tornissa koskaan ennen käynyt, joten oli aika korjata se puute.

Hissillä nousimme yläilmoihin ihailemaan huimia maisemia. Tuuli puhalteli vinhasti, joten kauaa ei tornin huipulla ulkoilmassa viihdytty. Kuntoilun ja huvin vuoksi halusin kipittää portaat alas. Enpä tullut laskeneeksi askelmia, mutta oli niitä aika monta.

Suunnitelmissamme oli ollut käydä syömässä Puijon Majalla.  Ruokalistalla oli Unkarin lihapataa ja kaalikääryleitä, joista setä ei innostunut. Minulle kyllä olisi kelvannut.

Mutta lähdimme etsimään syötävää muualta ja nappasimme torin kulmalta esikoisenkin taas mukaamme.

Ajoimme jo kohti kotia ja toivoimme löytävämme pikaisesti jostain ruokaa. Lopulta kurvasimme Leppävirralla Unnukkaan. Siellä oli seisovassa pöydässä pekonisipulipastaa, hernekeittoa ja pitsaslaisseja. Setä ei sitäkään halunnut, mutta minulla oli jo niin nälkä, että olisin syönyt vaikka pieniä kiviä. Onneksi Unnukassa voi myös tilata pitsaa ja niin setä sitten tekikin.

Oma ruokani ei ollut kulinarismin riemuvoitto eikä edes visuaalinen elämys. Siksi siitä ei ole kuvaa. Mutta sentään jalkojen vapina helpotti, kun sai jotain ruoan tapaista sisuksiinsa. On se hyvä, kun voi syödä melkein mitä vain. Etanavuokaa en kyllä olisi minäkään pystynyt nieleksimään...

Niin se on neljäskin lomapäivä illassa. Kohta kai se tämä hauskuus jo loppuu.