Siitä on kolme vuotta kun rakastuin. Tai ehkä vain ihastuin. Mutta palavasti.
Ihastuksen määrää ei vähentänyt ihailun kohteen saavuttamattomuus. Vuoden 2010 lopulla Pentik toi markkinoille rosan Eden-astiasarjan. Sen muotoilu ja väritys kolahtivat ja kovaa. Harmi vain, että kaapit olivat jo kukkuroillaan kuppia ja kippoa. Toinen harmi on Pentikin astioiden kovahko hinta. Silloin tein järkevän mutta raskaan päätöksen, että kaikkea ylimaallisen ihanaa ja houkuttelevaa ei ole pakko omistaa.
Vuosien kuluessa olen käynyt erinäisen kerran huokailemassa Eden-sarjan hyllyjen edessä. Ja mies on tehnyt hyvinkin selväksi, ettei yhtään kippoa enempää tähän huusholliin tarvita. Ymmärrä yskän, kun järjellä ajattelen. Tunne on eri mieltä.
Tänä syksynä vetkuttelin kaupungilla aikaa tappaen. Sokoksen poistohyllystä lähes syliini hyppäsivät Eden-kahvikupit, jotka olivat 30 % alennuksessa. Järki voitti enkä ostanut astioita. Mutta ne jäivät alitajuntaan huutamaan, ettei niillä ole kotia ja ne haluavat tulla ostetuksi.
Viikko sitten osallistuin keskusteluun, jossa kaksi ihmistä tulivat siihen tulokseen, että kerranhan täällä eletään ja ihmisellä on oikeus ostaa joskus jotain kallistakin (ja ehkä melko turhaakin) itselleen, jos se tuottaa iloa ja tyytyväistä mieltä. Aina ei kannata nuukailla. Päästin suustani sammakon, että sittenhän minäkin voisin mennä ja ostaa haaveilemani kupit. Molemmat keskustelijat huudahtivat yhteen ääneen hämmästyksensä, että vai kupit, onhan noita astioita kaapit pullollaan! Ei siis olekaan samantekevää, millä tavaralla ilahduttaa itseään.
Varsinkin äiti-ihmisen pitäisi aina laittaa jälkikasvu edelle, ajattelen itse. Joulu on täällä tuossa tuokiossa, joten kaikki liikenevä mammona pitäisi varmaankin sijoittaa lasten, sukulaisten ja kummilasten lahjoihin. Tai nuorison lämpimiin vaatteisiin, oppikirjoihin, ruokaan, lääkkeisiin, koko perheen yhteisiin rientoihin...
Viikolla sitten kolahti postilaatikkoon Yhteishyvä ja sen välissä alennuskuponkeja. Kun Sokoksesta ostaisi 100 eurolla, saisi 20 euroa alennusta. Kupit suorastaan rääkyivät, että nyt tänne ostoksille!!!! Vielä pullikoitsin vastaan, vaan eikös vain veronpalautuksetkin tulleet tilille! Ajattelin, että nyt jos koskaan on aika!
Tänään sitten marssin töiden jälkeen kauppaan ja ostin kupposet. Kupit reppuun, reppu selkään ja patikoimaan kotimatkaa. Voi sitä itsesyytösten määrää! Tauotta sain itselleni todistella, että ostos ei ollut hätiköity eikä huono. Mutta kylläpä tunsin itseni kehnoksi ihmiseksi. Sitten päätin, että kupit olkoon joululahjani. Vaan ei sekään oikein auttanut soimaavan omantunnon äänen vaiennuksessa.
Onneksi seuraani liittyi Ruislahden liikenneympyrän liepeillä maahanmuuttajanainen, joka aneli minua kulkemaan kanssaan Kyrönsalmen siltojen yli. Nainen oli iloinen ja puhelias, ja matka joutui ripeästi. En ehtinyt suomia itseäni, kun kuuntelin hänen rupatteluaan. Hän on syntynyt Afganisanissa, muuttanut noin 3-vuotiaana Irakiin ja yhdeksän vuotta sitten Suomeen. Vuosi sitten hän oli käynyt synnyinmaassaan ja pelännyt tauotta. Ehkä tuli minunkin ajatuksiini jonkilaista tärkeysjärjestystä.
Kotona purin kupit paketista ja hivelin niiden kaunista pintaa. Ovat ne ihanat! Nähtäväksi jää, osaanko loppujen lopuksi nauttia uusista kupeistani ja kattaa ne asiaankuuluvalla ylpeydellä kahvipöytään vai piilottelenko niitä vain kaapin uumenissa ostostani häveten. Mutta ainakin aion silloin tällöin niitä katsella ja samalla tuntea suurta iloa!
Taisi tulla kupeista minulle ihan ikioma hyväntoivonniemi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti