Kulturelli-Elli High Schoolissa (10)

Esikoinen halusi lukioon naapuripitäjän musiikkiteatterilinjalle. Hakukeväästä on nyt viisi vuotta. Kun kävimme tutustumassa tulevaan opinahjoon, saimme vapaaliput sen kevään musikaaliin, Rockvilleen. Esitys vakuutti. Mikä esiintyimisen ilo, näyttelemisen palo ja mikä taitava musikaaliorkesteri!

Seuraavana vuonna näimme Sound of Musicin, esikoinen oli musikaalin Elsa Schrörer. Kakkosluokalla esikoinen esitti kuolemaa Suomi-Sirkuksessa ja kolmannella luokalla hän vaihtoi näyttelemisen huilun soittamiseen musikaaliorkesterissa. Joka vuosi huokailimme ja ihailimme nuorten taitoa, rohkeutta, laulutaitoa, osaamista ja heittäytymistä. Musikaali on pienen pitäjän pienen lukion huima voimanponnistus, jonka eteen suuri joukko vapaaehtoisia tekee tuntikausia töitä. Hatunnoston arvoinen suoritus!

Esikoisen päätettyä koulutiensä ja matkustettua maailman ääriin, ajattelimme jatkaa jokakeväistä musiikkiteatteriesitysten seuraamista. Silti lipsahti viime vuonna koko Uneton Saimaalla ohi. Esitykset loppuivat ennen kuin huomasimmekaan.

Tänä keväänä pidimme kuopuksen kanssa huolen, ettei samaa vahinkoa vaan pääsisi tapahtumaan. Heti kun esityspäivät julkistettiin, tutkimme kalentereitamme. Työt menivät niin pahasti ristiin, että jos kuopus pääsi mukaan, setä ei päässyt ja päinvastoin. Niinpä lopulta varasin liput itseni lisäksi kuopukselle ja kuopuksen kummitädille eli serkulleni.

Eilen odottelimme kuopuksen kanssa serkkua tulevaksi ja sillä aikaa kuvasin vesipisaroita auton takaikkunassa. Kuva yllä. Eikä aikaakaan, kun serkku jo kurvasi paikalle ja matkamme kohti Tornadoa alkoi.

Tämän vuoden musikaali on High School Musical, tuttu jo elokuvana. Tarina kahdesta rohkeasta nuoresta, jotka itselleenkin yllätykseksi menevät koulumusikaalin koelaululuihin ja selviävät jatkoon. Troy on lahjakas koripalloilija ja Gabriella älykkö, joka menestyy opinnoissaan. Nuoret eivät suostu asettumaan yhteen muottiin vaan näyttävät koko maailmalle, että ihmisellä voi olla lahjoja monille eri alueille. Uudet ehdokkaat ovat uhka entisille musikaalitähdille, joten mukaan saadaa juonittelua, mustasukkaisuutta, ystävyyttä ja huumoria.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten ennätimme ihailla Tornado-salin seinillä olevaa taidetta ja nauttia vähän virvokkeita. Flunssa ei ole edelleenkään hellittänyt otettaan, joten tee houkutteli enemmän kuin kahvi.

Esityksen kuvaaminen oli kielletty, mutta ennen kieltoa kerkesin napata kuvan lavasteista.

Esitys lähti liikkeelle melko sekavana ja laulu hukkui musiikin alle. Puheestakaan ei tahtonut saada selvää. Ennätin jo vähän säikähtää.

Mutta porukka kokosi itsensä ja esitys lähti lentoon. Huikeita tanssinumeroita, hienoja sooloesityksiä, mainioita näyttelijöitä, taitavia laulajia. Kuten yleensäkin, porukassa oli vain pari poikaa, loput esiintyjistä oli tyttöjä. Muutamat tytöt osasivat näytellä poikia niin uskottavasti, että piti ihan käsiohjelmasta tarkistaa, kumpaa sukupuolta esiintyjä oikeastaan olikaan. Mahtavaa heittäytymistä ja hienoa työtä. Ja orkesti oli kuin ammattilaisia. Vau, kyllä kannatti taas ajaa 40 kilometrin päähän nauttimaan kulttuurista!

Karkkikuriiri

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös ihana reissu esikoisen luo Lontooseen. Mitä jäi käteen?

Paljon hyviä muistoja, lämpimiä ajatuksia, iso ikävä ja läjäpäin valokuvia. Jotain käsinkosketeltavaakin.... Kerroin jo, että esikoisen työnantajille kasasin paikallisten tuottajien herkkukassin. Esikoisellekin vein herkkuja.

Kuva ja teksti on esikoisen. Sain luvan lainata. :)

Vein karkkia myös esikosen entisille hoidokeille ja koska raahasin nameja myös Englannista Suomen suuntaan, tunsin itseni ihan karkkikuriiriksi. Tässä tännepäin tulleet makeiset:

Yksi pussi unohtui!

Tuntuu järjettömältä määrältä makeaa. Mutta kun sitten kotona jaon niitä tuliaiskasoihin, hyvä että riittivät.

Kaiken imelän vastapainoksi toin muutakin. Hammastahnaa taisteluun hammaspeikkoja vastaan ja särkylääkettä ylenpalttisesta mässäilystä johtuvaa päänsärkyä vastaan. Tahnaa ja lääkettä myydään toki kotimaassakin, mutta ei tosiaan niin huokeaan hintaan kuin Englannissa.

Osan karkeista pakkasin ruumaan menevään matkalaukkuun, osa matkusti lentokoneessa käsimatkatavarassa. Heathrown lentokentällä iloinen ja innokas keltaiseen liiviin puettu huume(?)koira kävi parikin kertaa pyörähtämässä laukkujeni lähellä, mutta sokeripommien kantaminen maasta toiseen ei ole kiellettyä.

Heathrowlla kiinnitin huomiota myös George Clooneyn näköiseen lentokenttävirkailijaan, joka golfkärrin tapaisella autolla kuskasi matkustajia lähtöporteille, mikäli nämä eivät jostain syystä pystyneet tai jaksaneet itse kävellä. En olisi koko ajoneuvoa enkä kuljettajaa huomannut, ellei ajopeli olisi koko ajan liikkuessaan pitänyt ärsyttävän piipittävää varoitusääntä. En voinut olla ajattelematta, kuinka kamalaa olisi koko työpäivän ajan kuunnella sitä piipitystä. Mahtaa herra feikki-Clooney olla iltaisin ärtynyt...

Vaikka shoppailu ei ollut matkani päätarkoitus (yhteinen laatuaika lapsen <3 kanssa oli), toin kaiken tuon herkkupaljouden lisäksi vähän muitakin muistoja.

Vasemmanpuoleinen on kangaspala, jonka ostin Crystal Palacen kalliista kangaskaupasta. Ihmeekseni tämä kangaspala ei ollut erityisen kallis. Vaaleanpunainen vaate kangaspalan vieressä on mekko tai tunika Nextistä ja samasta paikasta on sininen paita. Osoitekirjan ostin kirpparilta.

Lentokentällä oli paljon aikaa. Siellä sorruin Cath Kidstonin kaupassa tuohon sympaattiseen vartiosotilaaseen. Se on painava mötikkä, joten sopii hienosti seisomaan ovistopparina aina siellä missä tarvitaan. Lisäksi käytin siihen rahan, jonka olin saanut kummeilta syntymäpäiväksi. Kaiken muun hyvän lisäksi ajattelin, että idean voisi varastaa ja samantapaisia ovistoppareita voisin virkata heti kun muilta kiireiltäni kerkeän. Vielä kuvassa on käsirasvatuubit, jotka myös ovat Kath Cidstonin putiikista.

Kuopus oli toivonut tiettyä teetä Harrods'in lentokenttäputiikista. Samassa kaupassa oli tarjolla myös veikeitä muffineita ja minähän ostin niitä kotiin tuomisiksi. Vähän kuorrutteet reissussa rähjääntyivät, mutta hyviä olivat!

Matkalle mukaan otin ajankuluksi taas lankaa ja puikot. Menomatkalla valmistui sukka kokonaan ja aikaa jäi vielä haaveiluun ja kirjan lukemiseen. Paluumatkalla olin paljon saamattomampi, kärki jäi neulomatta, vaikka kotiin päin matkustin koko päivän!

Ehkä syynä oli se, että metromatkalla en muistanut koko sukantekeleen olemassaoloa. Koska matkustin ihan itsekseni suurkaupungin tubella, piti silmä kovana seurata matkan etenemistä. Esikoinen oli kirjoittanut niin hyvät ohjeet, että niiden avulla eksymisestä ei ollut pelkoa. Lennollakaan en voinut koko aikaa neuloa, sillä ensimmäisen kerran elämässäni laskeutuminen oli kidutusta, sillä korvat menivät lukkoon ja niitä vihleksi koko laskeutumisen ajan. Johtui varmaan uudelleen aktivoituneesta flunssasta. Onneksi tiesin, että heti helpottaa kun ollaan maanpinnalla... paitsi ettei helpottanut. Korvat rutisivat ja paukkuivat ja loksahtelivat vielä koko kotimatkan.

Noin. Matka on paketissa. Ei kun uudesta haaveilemaan!

Go, mum, go

Suloiseen sunnuntaiaamuun heräsimme hyvien ja pitkien yöunien jälkeen. Etukäteissuunnitelmissamme oli ollut päivälle puuha jos toinenkin, mutta koska esikoinen kaverilleen arveli, ettei hän ollenkaan taida jaksaa töitään tehdä tulevalla viikolla, koska äiti lomallaan lapsensa tyystin uuvuttaa, ehdottelin, että jättäisimme ainakin shoppailukierroksen väliin. Voisinhan hankkia tuliaiset vaikka lentokentältä. Kävelylle kauniiseen ympäristöön kyllä halusin ja esikoisen kimppakämppä Crystal Palacella oli pakko käydä siivoamassa. Lisähaasteen päivään toi katuja sulkeva Virgin Money London -maraton.

Kello oli jo lähempänä kymmentä, kun suunnistimme ovesta ulos ja Surrey Quaysin ja Canada Waterin puistopoluille. Olen ennenkin kertonut, kuinka ihailen englantilaisten tapaa säilyttää kaupunkimaisemassakin vihreyttä ja vehreyttä. Nytkin kävelimme kuin maaseudulla emmekä silti olleet kuin kymmenen minuutin junamatkan päässä Lontoon ydinkeskustasta. Ihana paikka!

"Kaukana jossain on pikkuinen mäki..." hoettiin lasten lapsuusajan lastenohjelmassa aina uuden jakson alkaessa. Eikös vain tämän teletappimäen kaltainen kukkula tullutkin vastaan kävelyllämme! Kiipesimme mäelle maisemia ihailemaan. Hyvät oli näkymät!

Tovin reippailtuamme edestäpäin alkoi kuulua melkonen mekkala. Kadun varrella hurrattiin ohi pinkoville maratoonareille. Menimme mekin katsomaan ja ihmettelemään. Miehet askelsivat sellaista vauhtia, etten itse jaksaisi juosta edes lyhyempää matkaa sillä tempolla.

Muutama pisara vettä ripeksi taivaalta ja päätimme jatkaa matkaamme. Maisema oli mystisen upea, tummat sadepilvet takana ja auringonpaisteen valaisemat kevääseen heräilevät puut etualalla. Kuin satua!

Kirjasto Canada Waterilla

Seuraavissa kahdessa kuvassa on kasvin vangitsema piha-aita. Mitäs jo asukkaat haluaisivat maalata aidan?? Onkohan tämä sama kasvi, joka kietoi prinsessa Ruususen linnan piiloon sadan vuoden ajaksi?

Ihania pikkupolkuja löytyi... ajatelkaa, että olimme  miltei keskustassa miljoonakaupungissa!

Päädyimme maratonin reitin varrelle vielä toistamiseen ja nyt ohi viiletti juoksijoita massoittain. Sydäntä lämmittävän suloista oli nähdä kadun varrella lapset, jotka pitelivät kylttiä, jossa luki Go mum go. Jäimme jälleen seuraamaan tapahtumaa ja eikös vain lasten äiti juossutkin paikalle ja pysähtyi halaamaan kannustavia lapsiaan.

Juoksijat olivat kaikki meille tuntemattomia, joten kovin kauaa emme ehkä olisi viitsineet kadun varrella töröttää, ellei juoksijoiden joukossa olisi alkanut näkyä hupaisia hahmoja. Ensin tuli Paavo Pesusieni ja joukon jatkona monia muita mielikuvituksellisia otuksia.

Taustalla KAMELI!!

Seuraavaksi kuvasarja, josta näkyy hauskasti, että kyllä juoksijat huomaavat kadun varren kannustajat. Postilaatikko kumppaneineen pinkoi näkyviin ja minä annoin kameran räpsyä. Vuorotellen jokainen tervehti kuvaajaa, hih.

Maratonjuoksu on jo yksilösuorituksenakin melkonnen ponnistus, mutta kyllä vaaditaan sisua ja kärsivällisyyttä niiltäkin, jotka tekivät taivalta samassa asussa. Siis esimerkiksi kamelina tai inkkareina...

Kaikki inkkarit kanootissa! :)

Pakko nostaa hattua ihmisille, jotka jaksavat juosta maratonin. Mutta vielä suurempi kumarrus niille, jotka auringonpaisteisessä säässä pinkoivat puettuina kiireestä kantapäähän tuhtiin tekoturkisasuun tai jopa kannattelivat "päätään", kuten seuraavan kuvan sarvikuono. Kuva on kehno, pahottelen.

Lopulta jätimme maratonhumun taaksemme ja kävelimme takaisin majapaikkaamme haukkaamaan hieman palasta, että jaksaisimme taas lähteä eteenpäin.

Koska kadut olivat suljettuina, bussit eivät kulkeneet. Piti keksiä vaihtoehtoinen reitti ja päätimme ottaa junan. Mutta kappas vain! Asemalla oli jo rakennuksen ulkopuolella kymmenien metrien jonot. Mikäs nyt neuvoksi?

Mitä väliä, että vasta olimme olleet parin tunnin aamukävelyllä, päätimme ottaa jalat allemme ja kävellä Lewishamiin, eihän sinne olisi kuin viiden kilometrin matka. Sitkeitä mimmejä olimme, sillä raahasimme mukanamme matkalaukkua ja kassia, joissa oli ne tavarat, joita esikoinen oli pyytänyt minua tuomaan Suomesta. Lisäksi poikkesimme matkan varren puntakaupassa, josta ostin kilokaupalla tuliaskarkkeja... loppuun asti harkittu teko! Viimeiset kolme pysäkinväliä tosin istuimme bussissa, johon olimme juosseet sadan metrin ennätyksen.

Miksi me sitten oikein menimme Lewishamiin, vaikka esikoisen kortteeri on Crystal Palacella? Esikoinen halusi kuitenkin, että äiti pääsi vähän vaateostoksille ja ostoskeskuksen kaupoissa olisi ollutkin paljon houkuttelevan näköisiä kolttuja. Ensin oli kuitenkin ihan pakko saada päivän ensimmäiset kahvit. Ne piristivät ja ilahduttivatkin yllättävän paljon.

Next-putiikista ostin paidan ja tunikan/mekon ja olin niihin enemmän kuin tyytyväinen. Päivä oli kuitenkin jo niin pitkällä, että oli pakko jatkaa matkaa eteenpäin, jos meinasimme ehtiä siivoamaan ja vielä illalla syömään. Bussilla matkustimme Crystal Palaceen ja jatkoimme sielläkin matkaa jalkaisin. Ohimennen pistäydimme pienessä kangaskaupassa, jossa olisi ollut maailman parhaita kankaita tilkkutöihin. Hinnat vain olivat ihan hirmuiset!

Jännitti pikkuisen, millaisen asumuksen lapsi oli löytänyt. Huojentavaa oli nähdä, että vaikka olimme menossa hoitamaan viikkosiivousta esikoisen vuorolla, kämppä oli kuitenkin jo perussiisti tullessamme. Kuinka nopeasti siivous sujuikaan, kun siivottavana oli vain keittiö, kylppäri, vessa ja käytävä! Teimme tehokasta yhteistyötä ja homma hoitui hetkessä. Olemme me hyvä tiimi!

Siivoussession jälkeen matkustimme jälleen bussilla ja kävelimme. Olimme menossa kreikkalaiseen ravintolaan, jossa esikoinen ystävineen oli saanut todella hyvää ruokaa. Jaoimme alkupaloiksi tsatsikia ja halloumia. Esikoisen pääruoka oli kanasouvlaki (korjattu, toim. huom), minä valitsin lohta. En tiedä, johtuiko jälleen päätään nostavasta flunssasta vai mistä, mutta ruokani ei maistunut oikein miltään. Halloumi oli hyvää, mutta muuten maut puuttuivat. Ehkä syynä oli tosiaan tauti, sillä seuraavanakaan päivänä ei tehnyt mieli syödä, mutta koska pakko on, mikään ei taaskaan maistunut. Kurja juttu.

Mitä teimme syötyämme? No tietenkin ajoimme bussilla ja kävelimme! Illalla kännykän askelmittari näytti taas miltei 20 000 askeleen lukemia.

Sitten sinnikästä pakkaamista, suihkuun ja sänkyyn. Seuraavana aamuna koittaisi kotimatka. Hyvää yötä!