lauantai 31. lokakuuta 2015

Hello vaan, Halloween!


Vainajien muistelemisen päivä.

Olen onnekas, sillä valtaosa kaikkein läheisimmistä ihmisistäni on edelleen elossa ja hyvissä voimissa. Kultaista appiukkoa, tomeraa anoppia,  rakasta mummoa ja vanhaksi elänyttä ukkoa muistelen muuloinkin, en vain yhtenä päivänä vuodessa. Toiset isovanhempani siirtyivät ajasta iäisyyteen niin kauan sitten, että olin ihan pieni. Heistä minulla ei ole kuin hataria mielikuvia.

Appiukko saateltiin haudan lepoon noin vuosi sitten. Kuluneen vuoden aikana olen usein miettinyt, että harvassa ovat niin hyväsydämiset ja avarakatseiset ihmiset kuin puolisoni isä oli. Arvostin ja arvostan häntä todella, mutta enpä koskaan tullut sitä kertoneeksi. Toivottavasti hän tiesi sen muutenkin.

Muistaakseni se oli mummo, joka sanoi, että ihmisiä pitää käydä tervehtimässä silloin, kun he vielä elävät eikä vasta haudalla. Viisasta!

Olen siis tänään viettänyt aikaani kuopuksen, kuopuksen kaverin ja omien vanhempieni kanssa. Kotosen sedälle napsahti iltavuoro vaikka pyhäpäivä onkin. Kuopus otti ja autoili meidät Luotojärvelle. Pientä painostusta käyttäen sain nuorisonkin  mukaan metsäilemään. Myös äitini reippaili kanssamme kankailla. Minulla oli taas astia mukana ja suppissaalistus mielessä... kovin koettavat sienet piiloutua kuolleiden puunlehtien joukkoon, mutta kyllä sieltä metsästä yhden sienipiirakan tarpeet löytyivät.






Kumma syksy, sillä huomenna alkaa jo marraskuu, mutta sää on edelleen käsittämättömän leuto. Pakkasia on ollut pikkuisen, mutta kumisaappaat olivat metsäretkellämme ehdottomat. Lieju litisi saappaan alla, vaikka paikka paikoin lätäköt olivatkin jäässä.


Muutama vuosi sitten metsäretkellä törmäsin hyytävän pelottavaan näkyyn. Puunkanto oli kuin ilkeä peikko tai maahinen. Kuvasin sen jo silloin, mutta nyt otin vielä uudet kuvat. Yhtä hyytävä se on edelleen...



Vaikka sienisaalis ei ollut suurensuuri, ei harmittanut. Liikkuminen metsässä latasi akkuja ja rauhoitti stressimieltä. Loppusyksyn luonto ei tarjoa suurta väri-ilotulitusta, mutta jotain väriläikkiä kuitenkin. Ja harmaakin voi olla kaunista.





Kun palasimme metsäretkeltä, isä oli poimimassa luumuja puusta. Tämä omituinen vuosi tarjoaa tuoreita kotimaisia lähi- ja luomuluumuja vielä marraskuun kynnyksellä. Puuparka ihan notkuu hedelmien painosta!





Tuoretta kuljettajaa hirvitti ajatus pimeänajosta, joten lähdimme paluumatkalle heti kun ilta alkoi hämärtyä. Ennätimmekin kotosalle ennen kuin säkkipimeys laskeutui tienoon ylle.

Kotona putsasin sienisaaliin...





... ja kävin omassa kasvimaassa kasvaneen kurpitsan kimppuun terävän veitsen kanssa. Vaan eipä meinannut kurpitsa antautua! Melkoinen teluaminen oli, että sain "hatun" pois päästä.



Ihmekös se, kun osoittautui, että kurpitsan lihaa on vaikka kuinka paksulti. Jos kesä ei olisi ollut sellainen kuin oli, minulle olisi kasvanutkin muhkean kokoinen lyhtykurpitsa. Siemenetkään eivät vielä olleet alkaneet muotoutua, joten kiinteähköstä sisuksesta en saanut siemeniä talteen.

Niin innoissani ja ahneena koversin kurpitsasta sisusta, että kuorikin meni puhki!


Silloin älysin lopettaa kaivamisen ja ryhtyä taiteilijaksi. Tussilla piirsin kurpitsan pintaan vähän hahmotelmaa ilmeestä. Kiltti kun olen itsekin, en halunnut julmasti irvistelevää kurpitsalyhtyä, vaan pikemminin iloisena hymyilevän valopään. Saa nyt nähdä, pystyykö tuo tuollainen hymynaama karkoittamaan katkeruuden, kateuden, kyllästymisen, tympääntymisen ja arkuuden pahat henget pois. Muitakin häädettäviä ilkimyksiä olisi...




torstai 29. lokakuuta 2015

Sämpylöitä


Mitä tehdään, kun jääkaapissa on ylimääräistä kesäkurpitsaraastetta ja piimää? No sämpylöitä tietenkin!

Lämmitin suunnilleen litran vettä vähän kädenlämpöistä kuumemmaksi. Veden lämmitessä kippailin kulhoon KauraKuitusta, kesäkurpitsaraasteen ja piimän sekä suolaa ja vähän hunajaakin purkista. Kun vesi oli sopivaa, kaadoin sen ainesten päälle ja sekoittelin. Kaksi hiivapalaa liuotin ainesten sekaan. Sitten vain jauhoja joukkoon! 1/4 pussillinen oli sämpyläjauhoja jäljellä. Käytin ne ja loput jauhot olivat tavallista puolikarkeaa vehnäjauhoa. Vielä lisäsin lorauksen öljyä joukkoon. Sämpylätaikinaa ei tarvitse vaivata, joten ainekset oli pian sekoitettu.

Taikina sai levätä ja kasvaa liinan alla reilun puoli tuntia. Kuohkeaksi kohonneesta taikinasta sai pyöritellä jauhotetulla pöydällä sämpylän poikineen! (Pahoittelen kuvien epätarkkuutta! Olin unohtanut käsisäätöasetukset päälle ja suurin osa kuvista meni ihan poskelleen. No, vahingosta viisastunee...)





Leivonnaiset saivat taas aikaa kohota pellillä. Voitelin sämpylät kananmunalla ja paistoin kiertoilmauunin ominaisuuksia hyödyntäen kaksi peltiä kerrallaan.



Ennen lähtemistä iltavuoroon töihin ennätin maistella lämpimäisiä. Leivälle kyytipojaksi pyöräytin tehosekoittimessa smoothieta viikonloppuna saalistamistani puolukoista. Puolukoiden lisäksi kulhossa pyöri kaurahiutaleita, banaani, rahkaa ja laktoositonta maitoa. Ihanan raikasta ja maistuvaa! Nam! Sämpylän päälle löytyi vielä terassin yrttiruukusta viinisuolaheinää ja keittiön kulhossa oli kypsynyt oman kasvihuoneen tomaatteja. Ihan kuin harrastaisin omavaraistaloutta...






maanantai 26. lokakuuta 2015

Paistopäivä

Tänään on maanantai ja poikkeuksellisesti vapaapäivä. Etukäteen tälle päivälle oli ohjelmassa terassin siivous. Mutta aamulla sateli vettä eivätkä ulkohommat houkutelleet. Leipurin touhuissa oli enemmän imua.

Lauantaina poimitut suppikset odottivat vielä käsittelyä. Aikamoinen puuha olikin niiden puhdistamisessa, mutta lopulta pääsin paistamaan elämäni ensimmäistä suppilovahveropiirakkaa. Sienien lisäksi piirakan täytteeseen sujahti purjoa, ruokakermaa, sulatejuustomurua, juustoraastetta ja kananmunia. Tulipa hyvää!





Loputkin sienisaaliista käytin pannulla ja pistin pakastimeen. Vielä on raaka-ainetta kahteen samanlaiseen herkkupiirakkaan.

Kun leipomisen vauhtiin pääsin, tein samoin tein puolukkasaaliista muikean maistuvaista mascarpone-puolukkapiirakkaa ja kesäkurpitsaraasteesta kupsakoita kuppikakkuja.






Puolukoita riittää ja riittää, joten illan vilakassa keitin vielä puolukkakiisseliäkin. Sitä en ole vielä jaksanut maistaa. Jotain voi jättää huomiseksikin.

Vähän hassu juttu sattui kesken kokkailujen. Vein suppiskipon käsittelyä odottamaan terassin pöydälle. Samalla kun käännähdin palatakseni takaisin sisään, olin ajaa kolarin mustarastasnaaraan (?) kanssa. Se kun syöksähti ihan selän takaa mustamarja-aroniapuskaan lounaalle. Voi se kyllä olla joku muukin lintu, mutta Kotosen lintukirjan lajinmääritysvihjeiden mukaan tehty tunnistus osui mustarastaaksi. Lintu ei ollut läheltä piti -tilanteesta moksiskaan vaan jäi puskiin päivystämään ja poseeraamaan.



Myöhemmin tirppa tepasteli pitkin kuistin kaidetta ja ihan kuin odotti jotain. Mitä sitten? Se ei koskaan selvinnyt.


Päivän kääntyessä illaksi, sää selkeni ja jopa aurinko löytyi pilviverhon takaa. Keittiön siivous- ja pyykkien ripustelupuuhat pitivät kiireisenä, joten ulos ja haravoimaan ennätin vasta neljän jälkeen. Haravointiaika kutistui melko lyhyeksi, sillä eilisen kellojen rumppaamisen takia pimeys laskeutui pihan ylle yllättävän aikaisin. Sedän kanssa yhdessä kilpailimme pimeyttä vastaan ja ennätimme pussittaa viisi jätesäkillistä vaahteran- ja haavanlehtiä ennen kuin oli luovutettava. Eikä kello ollut kuin vasta varttia yli viiden!

Ja se terassi. Se on yhä siivoamatta.