Letkistellen hernerockaa

Vaikkei vielä talvi olekaan saanut yliotetta syksystä, päätin pistää porisemaan kattilaan koko perheelle maistuvaa soppaa, siis hernekeittoa. Tässä pikaruokien luvatussa maailmassa sen valmistaminen ja keittely on pitkällisyydessään jonkinlaista downshiftaamista. Vaivalloista rokan kokkaaminen ei ole, sehän poppaa itsekseen hellalla hellällä lämmöllä.

Alkusoittona rokan valmistukselle oli pimeyden mukanaan tuoma blues, joka vei kekseliäisyyden päästä. Joka päivä olisi syötävä, kun vain keksisi että mitä! Rokka on reilua, heavya ruokaa, jota voi kerralla keittää hervottoman annoksen, pistää pakkaseen osan ja pakastamaton keitto paranee joka lämmityksellä niin kauan kuin sitä riittää. Kun kymmenen litran kattilalla keittää, niin sitähän riittää! Eikä tauottomasti tarvitse kuunnella perheen itkuvirsiä siitä, että mitähän sitä söisi! Itsellekin tuo kysymys on jokapäiväinen ark(k)iveisu.

Eilen illalla töiden jälkeen leivän puputuksella kyllästettynä pää kumisten tyhjää bepopia piti taas suunnata markettiin suunnittelemaan seuraavien päivien ruokalistaa. Hyllyjen välissä valssatessa teki toisaalta mieli ostaa vaikka mitä höpötystä ja toisaalta mikään kunnollinen ei mieltä kiehtonut. Lopulta kekkasin hyllystä herneet ja innostuksen fanfaari pärähti ilmoille. Pussillisesta (tai oikeastaan kahdesta) kuivattuja herneitä saa maistuvaa apetta perheelle helposti ja edullisesti, varsinkin kun tiedossa oli työtöistä vapaa aamupäivä.

Illalla jo huljuttelin herneet vedessä ja ne lauloivat siivilässä iloista a cappellaa. Huljuttelu kävi kehtolaulusta ja herneenjyvät likosivat ja hikosivat pulleiksi ja pehmenneiksi yön aikana vesipedillään. Aamulla heti herättyä napsautin hellan levyn lämpenemään eikä aikaakaan kun kattilasta alkoi kuulua beatboxausta. Hauduttaen hyvää tulee, joten reipas polkan tahti oli liian kiivas. Nappulasta väänsin virtaa vähemmäksi ja poreilun määrä hiipui sopivan rauhalliseksi balladiksi.

Parin, kolmen tunnin iloisen sambailun jälkeen keitto oli valmiina ottamaan vastaan lihalisäyksen. Ruskistin 750 grammaa sikanautaa ja se diskosi rytmikkäästi paistuessaan iskelmän tahtiin. Humpsautin lihat kattilaan rokan sekaan, lisäsin tujauksen suolaa, hippusen pippuria ja mukavasti meiramia. Muuta maustetta perusrokka ei kaipaa, paitsi lautaselle päädyttyään turauksen sinappia.

Keitto on valmis nautittavaksi. Kunhan perhe marssii ruokapöytään, en odota syöjiltä taputuksia tai ylistyslauluja. Mutta jospa kuuluisi hiljaista hymnin hyrinää, kokki voisi tyytyväisenä hetkeksi huoahtaa. Herkkävatsaisilla hernekeitto tosin saattaa aiheuttaa suolistossa letkajenkkaa. Toisilla taas ruoka sulaa helposti humpaten. Vaan niinhän se taitaa olla, että yön ja levon koittaessa päivällä nautittu rokka soittaa Takamuksen oopperaa ja aamulla herätessä makuuhuoneessa leijuu tymäkkä hajujen sinfonia.

Syömään!

Ikkunanpesua ja matkamuistoja

Aamusella ennen töihin lähtöä (iltavuoroon) kävin pikaiseen ikkunanpesuun. Vain keittiön ikkunan pesaisin, se kun tuppaa rapatessa ja rokatessa roiskeista täplittymään. Usein huljautan vain sisäpinnan, nyt kuitenkin päätin olla perusteellisempi ja pesin kaikki neljä pintaa sekä väliset ja ikkunalasien välissä olevat muistojen ihanat koriste-esineet. 

Matkamuisto - voiko turhempaa olla! Varsinkin jos se on älytöntä rihkamaa, jolla ei ole muuta virkaa, kuin pitää matkailijan muistissa juuri se tietty matka. Tahtoisin tallettaa matkojen muistamisen arvoiset hetket vain sydämeni sopukoihin ja pääni muistilokeroihin. Tai valokuviin - ne tuovat kyllä matkojen kommellukset, hyvät hetket, mahtavat maisemat, herkulliset ruokahetket ja muut seikkailut mieleen vielä vuosienkin jälkeen.

Mutta Välimeren alue on haukannut ison palan sielustani ja usein kaipaan sinne kesken arkisen aherruksen. Siksi olen iloinen, että olen reissuiltani silloin tällöin poiminut mukaan kiven tai kaksi. Niitä kun hivelee sormien päillä tai sulkee kämmenen sisään tuntien meren hioman loputtoman sileyden ja aistien kivien aikoinaan varastoiman auringon lämmön, voi mielessään palata lomien rentouttaviin hetkiin. Kivet toimivat stressinpoistajina paremmin kuin mikään kaupasta ostettu hömpötys.

Pikkuruinen lasipullo, täytettynä Mallorcan pikkiriikkisillä kivillä on muisto vuoden takaa. Silloin vietimme syyslomaa Santa Ponsassa suvun naisten voimin ja Sollerin markkinoilta äitini osti minulle kiviä :D Paljon painoa matkalaukkuun?? No ei, pullo on piskuinen, n. 5 cm korkea, joten kivetkään eivät paukkuneet yli painorajojen.

Pieni siili muutti meille muinoin Gotlannista. Kävimme siellä risteilyllä yli 20 vuotta sitten. Silloinkin matkalla oli suvun naisia. Mutta kaikki Mallorcan reissulla olleet naiset eivät olleet vielä syntyneetkään, kun Visbyn katuja tallattiin.

Tuulimylly on - yllätys!! - Hollannista, jossa reissasin esikoisen kanssa pari vuotta sitten keväällä tulppaanien kukkiessa. Tuulimyllyn edessä on pikkuinen purkki Kreetalta yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Harmaa savikippo on ikivanha joululahja serkulta ja kahvimylly on oikeasti terotin, jonka olen perinyt edesmenneeltä mummoltani. Leppäkerttu kivellä - tällä kohtaa muistissani on reikä. Ei mitään mielikuvaa!

Puukukkia olen ostanut yksi kerrallaan kirppareilta, kun on halvalla sattunut löytymään. Tällaisia pikkuaarteita siis suljin taas keittiön ikkunan väliin. Siellä ne sulassa sovussa viettävät kesät talvet eivätkä liikoja pölyty. Sieltä niitä on hyvä katsella keittiössä puuhaillessa ja ajatus voi lentää kauas...

Lähi- ja etäruokaa

Eilen pistin pannulle lauantaina Kerimäeltä löydetyt kantarellit. Sekaan silppusin omassa maassa kasvatettua punasipulia. Lähi- ja luomuruokaa parhaimmillaan! Tällä kertaa en lorauttanut edes kermatilkkaa kastikkeeksi, sillä sienet olivat sateisen syksyn seurauksena niin vetisiä, että kun ne pannulla porisivat, luulin jo saavani aikaiseksi keittoa! Mutta kun jaksoi tarpeeksi pitkään odotella, neste haihtui taivaan... tai oikeastaan liesituulettimen tuuliin.

Sienien seuraksi kiehautin kuopuksen mieliksi jasmiiniriisiä. Lapsi oli päässyt jasmiiniriisin makuun koulun kotitaloustunnilla ja niin sitä kaavoihin kangistuneet vanhemmatkin löysivät uuden riisilajin ja makuelämyksen.

Läheisessä Lidlissä on myynnissä vihreässä kilon paketissa Thai Jasmine -riisiä, joka kypsyy syötäväksi kymmenessä minuutissa. Tämä pohjoisthaimaalainen etäruoka on siis myös pikaruokaa! Lähi-Prismasta oli lautasella Kariniemen kananpoikaa, nopeasti kypsyvää sekin. Pikkuruiset tomaatit ovat omaa tuontantoa. Tosin meinasivat vallan vihreiksi jäädä Suomen lyhyessä kesässä, mutta kun ne tuotiin pakkasia pakoon sisätiloihin, alkoi poskiin nousta kaunis puna. Ja voi miten hyviä ja makoisia itsekasvatetut tomaatit ovatkaan!

Kupu täynnä maistuvaa apetta olikin hyvä istahtaa autoon ja auton keula kohti Kuopiota. Esikoinen oli viikonlopun EYP:n istunnossa ja julkisia kulkuvälineitä käyttäen paluu olisi siirtynyt maanantaille. Niinpä vanhemmat halusivat hakea lapsensa kotiin. Toki samalla reissulla sai mukavasti hoidettua pikaisen pistäytymisen pikkuruiseen (hah!) sisustustavarataloon Matkuksessa.

Matkasää vaikutti aluksi syksyisen harmaalta, mutta aurinko löytyi kuitenkin kultaamaan puiden latvoja ja sänkipeltoja. Auton ikkunan läpi nappailin kuvasaalista täydessä vauhdissa. Harmi, etten ollut valmiusasemissa parhaiden maisemien kohdalla.

Koivujen valkeat rungot ovat kauneudessaan lumoavia. Tosin koivukuvan vauhtiraidat luovat mielikuvan unimaisemasta. Ehkä koko kolmen päivän viikonloppuvapaa olikin vain unta?

Sulo Ruusunen - kuvatutkielma

Sulo Ruusunen tuli vanhempieni taloon pienenä palleroisena pentuna monta vuotta sitten Viiru-kissan kadottua teille tietymättömille. Sulo ei silloin vielä ollut Sulo. Olipahan vain ylisöpö kissanpentu vaaleanpunaisine polkuanturoineen. Koska kaikki hokivat, että pentu on niin suloinen, kissalle päätettiin antaa nimeksi Sulo. Sukunimi Ruusunen taas viittaa niihin ruusunpunaisiin tassunpohjiin ja sen nimen keksi veljeni vanhempi tytär, joka ei vieläkään ole iällä pilattu, joten oli melkoisen nuori silloin.

Sulo on ylen itsenäinen ja itsetietoinen kissaherra. Sylissä hän ei viihdy, mutta silitystä sietää, silloin kun se herralle itselleen sopii. Ja joskus Sulo jopa pyrkii liki, antaa ymmärtää, että olisi hyvä hetki silityksille ja rapsutuksille. Vaan äläpä yritä silloinkaan sylitellä - herkkä hetki on heti ohi!

Jos Sulo on seurallisella tuulella, se pinkaisee paikalle häntä pystyssä, kuullessaan auton tulevan pihaan. Eilen herralla oli saalistus kesken, eikä hän olisi juuri vieraista perustanut. Menin kuitenkin napsimaan hänestä edes muutaman valokuvan, vaikka Sulo ei pidä valokuvaamisesta. Syy siihen on se, että joku on joskus ottanut Sulosta kuvia salaman kanssa ja se on suututtanut herkkäsilmäisen kissan.

Kuvaussessiossa Sulo oli ensin hieman vaivaantunut, vaan päätti sitten vähät välittää valokuvaajasta.

"Tuijotan nyt oikein kovasti tuota heinätupsua, niin jospa tuo ihminen kameransa kanssa älyäisi pysytellä poissa"

"Tuli se siihen kuitenkin häärimään. Olisinkohan tässä nyt vähän työlääntynyt vai esittäisinkö välinpitämätöntä?"

"Joku kiehtova tuoksu täällä heinikossa taitaa olla..."

"Ihan kuin siellä rapisisi joku!!! Olkaa nyt hiljaa!"

"Käännän selkäni teille häiritsijöille! Myyrä otti hatkat, kun täällä on liian paljon elämää!"

"HÖH!"

"Haistellaan nyt sitten tätä multamaata..."

"Syksy vain tuoksuu"

"Joku liikkuu navettapihassa... Miekii meen sinne!!!"

Saaliita syksyn väripaletilla

Aamulla autossa istuessani katselin syksyistä suomalaista maisemaa ja mietin, että kylläpä se näyttää apealta. Mustaa, ruskeaa, harmaata ja väsynyttä vihreää kaikkialla. Mutta kun tarkemmin katsoi, väripilkkuja alkoi oikeasti löytyä ja maanläheisten värien sävyt sopivat harmonisesti toisiinsa, niin että maailma oli kuitenkin kovin kaunis.

Olin matkalla saalistamaan. Sormilla suuhun, silmillä sydämeen ja kameralla koneelle. Metsään on päästävä epäsäännöllisen säännöllisesti. Siellä mieli lepää ja levoton olo rauhoittuu. Työhuolet eivät sinne seuraa. Sainkin oivan saaliin!

Vain suppikset olivat kotoa lähtiessä tähtäimessä, mutta yllätten metsä tarjosi muutakin mukaan otettavaa. Syksyn viimeiset kantarellit huutelivat lehtimaton alla, että haluaisivat tulla poimituksi. Kameran linssin läpi näin mielikuvitusta kiehtovia kohteita, mm. virvelöivän kantopeikon, puun oksiin takertunutta tontun naavapartaa, keijujen kulottunutta tukkaa, maahan laskeutuneita ja muumioituneita tähtiä sekä kuusenoksilla kimaltelevia vesitimantteja.

Sää suosi metsässä vaeltajaa koko päivän. Sade saapui seurueeseen vasta kotimatkan koittaessa.

PS. Miksi nää kuvat meni tälleen epäjärjestykseen? Kysyy aloittelija!